Punapresidentti

Henkinen johtajuus?

Muiden ehdokkaiden tavoin myös Tarja Halonen ilmaisi halunsa toimia henkisenä johtajana, siis koko kansan henkisenä johtajana. Pyrkimys koko kansan presidentiksi oli edellisistä vaaleista edistynyt 0,2 prosenttiyksikköä, joten melkoista kiirettä täytyy pitää, jos hän aikoo päästä kuudessa vuoden edes lähelle sataa prosenttia.

Hänen kannaltaan asiaan liittyy tiettyjä ongelmia. Sitä marxilaista ihmis- ja yhteiskuntanäkemystä, jota hän edustaa, Suomessa kannattaa suhteellisen pieni vähemmistö, korkeintaan noin kolmasosa kansasta. Halonen edustaa suomalaisia arvoja jokseenkin samalla tavoin kuin euroviisuvoittaja Lordi suomalaista musiikkiperinnettä ja -makua.

Yhteistä heille on myös tietty ronskius, jopa groteskius, ja brutaalisuus, joka Halosen kohdalla on kasvuympäristön ja ay-liikkeen jätkämäisyyden perua. Siltä pohjalta pärjää hyvin mm. Uutisvuodon kaltaisessa hupiohjelmassa, joka pursuaa itsetyytyväistä ja kaksimielistä puberteettihuumoria, ja on ihan kotonaan Lordin kanssa samalla esiintymislavalla voitonjuhlassa, mutta tasavallan henkinen johtajuus on vähän toinen juttu.

Kuva Halosesta esiintymislavalla Lordin keskellä ojentamassa suomalaisen työn kunniamerkkiä ja hihkaisemassa "suomalaista laatutyötä" kannattaa pysäyttää lähempään tarkasteluun. Se on ansainnut sen vähintään yhtä hyvin kuin jääkiekossa ja yritysten johtamisessa suurimmiksi guruiksi nousseiden valmentajien syväanalyysit jääkiekon kissanristiäisissä.

Yhteisiä piirteitä Halosen marxilaisuudella ja Lordin "musiikilla" on todella paljon. Kumpikin ovat suomalaiselle identiteetille vieraita elementtejä, ne on tuotu meille rajojen takaa. Kumpikin loi asemansa Suomessa varsinaisesti viime vuosisadan jälkipuoliskon alkaessa, 1950- ja 1960-luvun yleiseurooppalaisen vasemmistoaallon harjalla.

Tämä tuskin on ajallinen yhteensattuma, vaan molemmat, sekä kova rokki että kova marxilaisuus kumpuavat ihmismielen syvistä ja synkistä syövereistä tavalla, jota ei juurikaan ole selvitetty. Pinnan alla väreilee yhteys pimeisiin voimiin. Ero on siinä, että toinen tuo sen mahdollisimman näkyvästi esiin, toinen peittää sen parhaansa mukaan.

Kummankin taustalta löytyy liekkejä, raunioita ja ruumiitakin, luurankoja vino pino, jotakin hirviömäistä ja epäsuomalaista. Jälleen taisi Ritva Santavuori osua syyttäjän tarkalla silmällään asian ytimeen Jälkiviisaiden istunnossa, jossa pohdittiin ennakoivasti huhupuhetta Halosen tulosta torijuhlaan. Claes Andersson sanoi, että voisihan Halonen panna naamarin kasvoilleen, johon Santavuori tokaisi: "Ei se tarvitse naamaria".

Kumpikin tuhoaa ja työntää tieltään jotakin arvokasta. Rockmusiikki syö perinteeseemme kuluvaa herkkää lyyrisyyttä ja melodisuutta peittäen sen rymistelyyn. Toinen rymistelee vallan kammareissa ja myös työpaikoilla tuhoten herkkää luottamusta sekä Simuna Antinpojan kaltaista omaan identiteettiin perustuvaa itsetuntoa ja omaehtoisuutta. Näin tehdään tuhopolitiikkaa.

Vaikka todellisten "diggareiden" määrä jääkin vähäiseksi, ne ovat onnistuneet luomaan kuvan, että on fiksua olla jollakin tavoin mukana. Tietyssä osassa ihmisiä ne ihan oikeasti menevät "suoraan suoneen", ja niillä on yhteinen ominaisuus panna ihmiset marssimaan ja möykkäämään toreilla julisteita kantaen. Ne vetoavat tunteeseen, järjellä ei ole kovin paljoa sijaa.

Suomalaista työtä, kyllä, molemmilta, mutta laina-aineksista.

Tämän näytöksen taustaa vasten voi ymmärtää entistä paremmin myös Liikasen operoinnit Moskovassa ja Koiviston juonet kotimaassa Väyrystä vastaan, riippumatta siitä, pitääkö Väyrysestä vai ei. Joka tapauksessa hän edustaa pitkälti päinvastaista lähtökohtaa kuin Halonen tai Koivisto ja Sorsa.

Koiviston onnistuttua vuonna 1986 Liikasen ja Moskovan tuella sekä Holkerin avulla torpedoimaan porvarihallituksen maahan saatiin sinipunahallitus, joka ryhtyi ensitöikseen "uudistamaan" työelämää. Siinä joutuivat taistelupariksi demariministeri Matti Puhakka ja kokoomuksen Ilkka Kanerva, "Punerva ja Kahakka".

Kanerva oli kevyttä kamaa SAK:n käsiohjauksessa olleen Puhakan rinnalla ja Holkeri kokonaan ulkona, mikä kävi selvästi ilmi jo kirjassani. Tämän vahvisti näiden vaalien alla kaikkien tv-tenttijöiden äiti Leif Salmén, joka kertoi tehneensä saman havainnon tuolloin Holkeria haastatellessaan. Koko manuaalinen käsikirjoitus olikin alun alkaen perustettu siihen.

Jonkinasteisen epätoivon vallassa pidettiin silloisessa STK:ssa öinen palaveri, jossa oli paikalla myös RKP:n ministeri Christoffer Taxell.

Syksyinen yö oli synkkä ja myrskyisä. JOSSAKIN NARAHTI OVI ... EI, SE OLIKIN TAXELL, JOKA SANOI, että maassa on vain yksi henkilö, joka pystyisi pysäyttämään demarit, Paavo Väyrynen. Mutta hänet oli juuri tästä syystä passitettu jäähyaitioon, josta hän pääsi takaisin kentälle vain yhden vaihdon ajaksi seuraavassa erässä vaalien jälkeen ja joutui heti perään vilttiketjuun.

Eduskunnasta jo välillä pudonnut Puhakka palkittiin sittemmin Kelan johtajan viralla, ja Kanervan Halonen pudotti pois Suomen Pankin johtokunnan portilta, johon pankkivaltuusto oli hänet ehdokkaana asettanut, yhdessä Esko Ahon kanssa.

Väyrysen nyt palatessa takaisin suomalaiseen politiikkaan, hänellä on moraalinen velvollisuus vastata eräisiin kysymyksiin. Kerro, Paavo Väyrynen, millainen on se "luonnonmukainen sivistysyhteiskunta", jonka heitit käsitteenä esiin presidentin vaalikampanjasi päätöstilaisuudessa Otaniemen Dipolissa 1988. Silloin ja myöhemminkin se on jäänyt kokonaan vaille kehittelyä. Joko olisi sen aika?

Entä mitä tarkoitti eduskunnan tulevaisuusvaliokunnassa 1994 esittämäsi väite, että tulevaisuutemme kannalta suurin virheemme on se, että "olemme omaksuneet sosialismin pohjoismaisen mallin, palmelais-sorsalaisen sosialidemokratian"?

Asia pääsi esiin hämmästelyjen kera muutamissa tv-uutispätkissä, mutta "oikeaa" uutista siitä ei tullut, koska Hesari-Pravda ei maininnut siitä riviäkään, tietenkään. Oliko mielessäsi mm. edellä esitetyn kaltaisia ajatuksia, vaikka Lordista ei silloin ollutkaan tietoa?

Vielä ennen seuraavia eduskuntavaaleja tarvitaan selvennys, mitä tuo tarkoittaa, varsinkin, kun keskustan nuoret toivot esittävät kirjansa kansikuvassa kepun tien väistävän mm. "yhtyvän vasemmiston ja korporatismin kahleet".

Kovin pohjalta joutuu siis Tarja Halonen ponnistamaan saavuttaakseen henkisen johtajuuden. Muistamme kuitenkin, että sokean Reetan kanakin voi löytää jyvän. Osoituksena siitä on mm. Ilkan pääkirjoituksen otsikko 28.02.06: "Halosen aloitettava lähes alusta".

Tässäkin olisi varmaan syytä käyttää hyväksi paras mahdollinen asiantuntemus. Apua voisi olla ainakin Paasikiven nimiin pannusta tunnetusta lausahduksesta, että viisaus alkaa tosiasioitten tuntemuksesta. Olisi tunnettava kotomaamme koko kuva, eikä nähtävä sitä vain ay-liikkeen ja edunvalvontahurmoksen tirkistysaukon läpi maton rimpsut suoraksi -periaatteella. Tosiasioita ei voi oikein tunnustaa, ellei tunnista niitä.

Saksa olisi hyvä esimerkki ja rinnastuskohde. Sotien jälkeen Saksa oli maahan lyötynä ja kahtia jakautuneena ja koko Eurooppa pahoin rampautuneena. Silloin aiemmin mainitut loistavat taloustieteilijät ja yhteiskuntafilosofit Röpke ja Hayek kokoontuivat eräiden kollegojensa kanssa Müncheniin pohtimaan, miten Eurooppa ja sen talous pääsee nousemaan.

Röpke sai sitten tilaisuuden soveltaa näitä ajatuksia käytäntöön Länsi-Saksan kristillisdemokraattisen hallituksen valtiovarainministerin Ludwig Erhardtin neuvonantajana ja myös opettajana. Haloslaiset toteuttivat DDR:ssä ja monessa muussa maassa omia oppejaan.

Erot oppien sovelluksissa ovat nyt selvät. Länsi-Saksaa tarkoittaen puhuttiin Saksan talousihmeestä, DDR:ssä tehtiin toisenlaisia ihmetekoja mm. urheilussa dopingin avulla.

Asiaa tutkineet ovat sanoneet, ettei Saksassa ollut kysymys talousihmeestä, vaan poliittisesta ihmeestä, että onnistuttiin luomaan sellaiset olosuhteet, joissa vaurauden luominen oli mahdollista. Suomalainen taloustieteilijä Martti Vihanto sanoo merkittävänä syynä tähän olleen siinä, että Saksassa yhteiskuntarakenteet olivat sodan jäljiltä pirstaleina ja niiden mukana edunvalvontajärjestelmätkin. Näin ne eivät voineet linnoittautua sabotoimaan hankkeita.

Mutta edunvalvontahurmoskin alkoi nostaa päätään. Siteerasin "Tuhopolitiikassa" Länsi-Saksan työnantajakeskusjärjestön kiertokirjettä päivämäärältä 12.06.1981:

+>>

Päättynyt sopimuskierros on osoittanut, että esiintyviä ongelmia ei voida ratkaista, kun ammattiliitot sopimusautonomiansa nojalla kieltävät myötävaikutuksensa ja sen sijaan varoituslakkoihin ryhtymällä ja alueellisilla lakoilla uhkaamalla pakottavat myöntymään palkankorotuksiin, jotka voimistavat inflaatiokehitystä ja vaikeuttavat positiivista työllisyyspolitiikkaa.

+<<

Mutta enempää meillä kuin Saksassakaan tällaisiin kirjeisiin ei tietenkään kiinnitetty huomiota. Nehän olivat vain työnantajien tavanomaista valitusta. Eikä meillä missään tapauksessa voisi olla samanlaisia ongelmia.

Sitten 16 vuotta myöhemmin Saksan liittopresidentti Roman Herzog päivitti tilanteen tavalla, josta kaikkien maiden henkiset johtajat voivat ottaa mallia. Hän piti 25.04.1997 Berliinin Adlon-hotellin avajaisissa Berliner Rede -kunnianimellä nimetyn puheen, jonka Helsingin Sanomat tavoistaan poiketen ansiokkaasti julkaisi sellaisenaan koko sivun täydeltä 20.07.1997.

Julkaisin kirjoituksesta ydinkohtia Oi maamme -kirjassani vuonna 2003. Välistä jätettyjä tekstin osia ei ole seuraavassa erikseen välimerkein osoitettu.

+>>

Saksalaisten ylenpalttinen into sääntöihin ja määräyksiin selviää kelle tahansa, joka yrittää vaikkapa rakentaa omakotitalon. Ei ihme, että jokseenkin samasta palkkatasosta huolimatta saman talon rakentaa puolta halvemmalla Hollannissa.

Byrokratia ei kahlitse vain tavallista kansalaista. Se iskee myös sekä suuriin että pieniin yrittäjiin ja erityisesti niihin, jotka saavat loistavan ajatuksen perustaa liikeyritys. Bill Gates aloitti autotallissa ja johti jo nuorena miehenä maailmanlaajuista yritystä. Jos hän olisi yrittänyt samaa Saksassa, tehdastarkastajat (työsuojelutarkastajat?) olisivat sulkeneet autotallin.

Taloudellisen vireyden hiipuminen kulkee käsi kädessä yhteiskunnan jähmettyneisyyden kanssa.

Ongelmamme on siis henkinen. Vaikka tiedämme, että talous ja yhteiskunta kaipaavat pikaista uudistusta, meiltä puuttuu tarve uudistua. Emme halua ottaa riskejä, poiketa tallatulta polulta, kokeilla jotakin uutta.

Muutoksen tarvetta yritetään liian usein pakoilla turvautumalla valtioon.

Vimma hyötyä yhteiskunnasta on nykyisin melkeinpä kansallinen ajanviete. Mihin olemmekaan tulleet, jos ihmistä pidetään nokkelana aina, kun hän onnistuu lypsämään sosiaaliturvajärjestelmää, kun hän tietää ovelimmat keinot kiertää veroja ja onnistuu saamaan mahdollisimman paljon tukiaisia.

Kaikkea uudistukseen viittaavaakin epäillään heti hyökkäykseksi hyvinvointivaltiota vastaan.

Kykymme luoda uutta ratkaisee kohtalomme.

Keskustelut eivät enää johda päätöksiin. Ne muuttuvat rituaaleiksi, joilla on yleensä sama kaava, eräänlainen seitsemän kohdan ohjelma:

1. Ensin joku ehdottaa jotakin, mikä vaatisi uhrauksia joltain eturyhmältä tai muulta taholta.

2. Tiedotusvälineet kertovat "yleisestä närkästyksestä".

3. Poliittiset puolueet alkavat käsitellä aihetta. Jotkut puoltavat ehdotusta, muut ovat sitä vastaan.

4. Seuraa kilpailevien ehdotusten ja kaiken maailman kampanjoinnin sekasotku. Se huipentuu mielenosoituksiin, adresseihin ja arvoltaan kyseenalaisiin, pikapikaa tehtyihin mielipidemittauksiin.

5. Yleinen hämmennys saa vallan. Ihmiset tuntevat itsensä turvattomiksi.

6. Kaikki osapuolet kehottavat maltillisuuteen.

7. Ongelma siirretään sivuun. Kaikki odottavat seuraavaa keskustelunaihetta.

Kiistelemme merkityksettömistä asioista, jotta meidän ei tarvitsisi ajatella tärkeitä kysymyksiä.

Tilanne tässä maassa on senlaatuinen, ettei meillä ole enää varaa aina kulkea siitä, missä aita on matalin.

Kaikki vuosien mittaan saavutetut edut on asetettava mikroskoopin alle.

Työmarkkinat. Milloin työnantajat ja ammattiyhdistykset löytävät tarmon solmia sopimuksia, jotka mahdollistavat uusien työntekijöiden palkkaamisen?

+<<

Havaitsiko kukaan yhtäläisyyksiä vaikkapa Jorma Ollilan puheiden kanssa? Tuo kirjoitus ei kuitenkaan ollut herättänyt Suomessa vähäisimpiäkään kommentteja, joten ns. asiantuntijat eivät liene jaksaneet lukea niin pitkää tekstiä tai sitten he eivät olleet ymmärtäneet lukemaansa. Selvää kuitenkin on, että he eivät tunne käytännön tasoa sillä tavoin kuin Herzog, vaan elelivät tuolloin vielä Saksan talousihmeen tunnelmissa. Meillä he luottavat edelleen tiukan paikan tullen talvisodan ihmeeseen.

Näille totesin kirjassani:

+>>

Jos joku aikoo käyttää analyytikon vaativaa nimikettä, lukekoon artikkelin tarkkaan. Jos luetun ymmärtämisen kyky puuttuu, on syytä vaihtaa ammattia tai ainakin nimikettä.

Kirjoitus paljastaa oitis, että ne, jotka ovat jo kauan odotelleet Saksaa nopeasti Euroopan "voimakkaaksi talousveturiksi", elävät haaveiden ja vanhojen myyttien maailmassa.

+<<

Naista tarvittiin Englannissakin kurssin muutokseen. Muutama kuukausi Margareth Thatcherin pääministeriksi nousun jälkeen olin Englannissa viikon pituisessa Wilton Park -konferenssissa, jossa oli mm. monia yritysjohtajia eri maista. Englantilaiset olivat melkoisen epätoivoisia ay-liikkeen häiriötoiminnan vuoksi ja panivat ainoan toivonsa Thatcheriin, mikä tuntui kyllä melkoisen utopistiselta. Mutta hän teki sen.

Esko Ahon kaltaisia johtajuutta pelkääviä vellihousuja ja Vanhasen kaltaisia haastamista laistavia muistutettakoon Thatcherin sanoista, kun kriisi aluksi vain paheni ja vaadittiin täyskäännöstä: "Ns. U-käännöstä vaativille sanon: te voitte kyllä tehdä U-käännöksen, tämä nainen ei käänny".

Saksassa kurssin muutosta yrittää nyt kristillisdemokraattinen liittokansleri Angela Merkel. Mutta molemmista naisista, samoin kuin Herzogista, Halosen erottaa marxilainen ideologia. Merkel oli saanut siitä riittävän suuren annoksen Halosen ihannoimassa DDR:ssä, ja Thatcherin yrittäjäperheessä ei ollut aikaa yhtenään oikoa maton rimpsuja.

Mutta. Tiedot Saksasta pinnan alta eivät ole lupaavia. Mitään ei tapahdu, sanovat saksalaiset, kun sosialistit roikkuvat edelleen jarrumiehinä hallituksessa vaalitappiostaan huolimatta.

Halosen olisi siis itsensä aluksi tehtävä U-käännös, ennen kuin hän pystyisi edes periaatteessakaan pitämään Herzogin kaltaisen puheen. Ja siitä ei näy vähäisintäkään merkkiä. Virkaanastujaispuheesta jotkut olivat löytävinään oireita henkisen johtajuuden roolista, mutta kaikkien tietämien ongelmien luettelemisesta ei ole johtajuuden tunnusmerkiksi.

Halosen arvostellessa kiirettä, jolla hallitus ja eduskunta ovat ratifioimassa kuollutta EU:n "perustuslakia" saattoi näyttää siltä, että sokean Reetan kana oli jyvän jäljillä. Eduskunta on todella pahasti hakoteillä, kun se kansalaisten tahdosta piittaamatta järjestää vain EU-keskusvaltaa miellyttääkseen näytösluontoisen ratifioinnin.

Tässäkin on otettu melkoisesti takapakkia reilussa 60 vuodessa. Kirjassaan Suomi myrskyn silmässä, Erkki Hautamäki kertoo tähän saakka salassa pidetyn S-32 -kansion perusteella eräästä dramaattisimmista keskusteluista Suomen historiassa.

Mannerheimin kertomasta tehdyn pikakirjoitusversion mukaan Hitler kysyi Kallion kuoleman jälkeen presidentiksi juuri tulleelta Risto Rytiltä kirjeellä, olisiko tämä valmis vaihtamaan "puolustusvoimaimme ylipäällikön marsalkka Mannerheimin nuorempaan ja nykyaikaisen sotakokemuksen ja sotataidon hallitsevaan kenraaliinne".

Kirjeen luettavakseen saanut Mannerheim sanoi: "Olen valmis jättämään paikkani nuorempien ja kyvykkäämpien käsiin ... Saanko ehdottaa seuraajaani?"

Rytin vastaus oli tiukka ei ja vahvistus, että jos hänet pakotettaisiin se tekemään, "niin myöskin presidentin virka joutuisi uudelleen täytettäväksi".

Sen jälkeen sovittiin keskinäisistä pelisäännöistä. Mannerheimin mukaan "Ryti tuntui olevan hyvin arka eduskunnan arvovallan loukkaamattomuudesta. Hän sanoi kunnioittavansa ja pitävänsä arvossa kansan mielipidettä, jonka hän parhaiten kuuli eduskunnan kautta".

Hautamäen kirja rikkoo niin monia pyhiä historian myyttejä, että sen julkaiseminen oli mahdollista vain aloittamalla ruotsinkielisellä laitoksella ja julkaisemalla suomenkielinen Virossa.

Halonen ei ole ollut erityisen tarkka perustuslakivaliokunnan kautta mielensä ilmaisseen eduskunnan arvovallan loukkaamattomuudesta, mutta eipä kansan mielipidettäkään enää parhaiten kuule eduskunnan kautta. Se puhuu mieluummin Brysselin äänellä ja ihmettelee sitten, miksi kansa ei rakasta EU:ta.

Mutta pian tämän jälkeen saatiin kuulla, mistä kenkä todellisuudessa jälleen puristi. Halosen mukaan asiaa käytettiin sisäpolitiikan välineenä presidentin vallan riisumiseksi. Lisäksi hän jälleen veti maton alta yhteiseltä päätökseltä, kun hän oli yksituumaisesti hallituksen kanssa jo antanut asiaa koskevan esityksen eduskunnalle.

Mikään ei ollut muuttunut. Huolta ei kannettu eduskunnan arvovallasta eikä kansan mielipiteen arvossa pitämisestä, vaan omasta vallasta. "Kaivautuu kuin pesivä lintu hiekkaiseen nummeen".

Jos tekee johtopäätöksensä ankarien tosiasioitten pohjalta vanhojen myyttien, kuvitelmien ja satujen sekä mututuntuman asemesta, tulos on väistämättä varsin tyly. Tarja Halosella ei yksinkertaisesti ole ideologiansa, kasvatuksensa, koulutuksensa ja kokemuksensa pohjalta sellaista kapasiteettia, että hän pystyisi maton rimpsut -suoraksi perspektiivistään edes asianmukaisesti hahmottamaan maamme tulevaisuuden kannalta olennaisia asioita ja ymmärtämään niitä.

Kaikesta päätellen hän oivaltaa sen itsekin, mikä heijastuu myös hänen toimistaan ja ryöpsähtelevästä touhukkuudestaan. Sen voi yrittää peittää rahvaanomaisuuden alle ja näyttäytymällä jatzfestivaaleilla, EU-kokouksissa ja maakuntamatkoilla, jopa "farmarinäyttelyissä", mutta tyhjää pyöriskelyä ne ovat. Pysyvänä matkakumppanina on valiokuntaneuvoksen ohella pelko, että viimeinenkin valta viedään. Helpottaisi, jos niin todella tapahtuisi.

Eikä hänellä ole lähtökohtiensa vuoksi todellista mahdollisuutta omaksua kaipaamaansa henkisen johtajan roolia, vaikka saattaakin välillä yrittää kurkotella jopa hengelliseksi johtajaksi. Tieto aseman ja tietopohjan heikkoudesta panee Ahti Karjalaisen kuvaamin tavoin vetäytymään pälyillen myös kaikesta aktiivisuudesta mm. suhteessa Venäjään.

Ensimmäisellä kaudella Halosen ainoa "luova idea" oli ehdotus YK-lotosta kehitysmaiden auttamiseksi. Tuskin se kuitenkaan oli hänen itsensä keksimä, mutta toteuttamatta se jäi. Jää nähtäväksi tulee toisella kaudella yhtään uutta ajatusta.

Valtiovallan korkeimman johdon osalta olimme jo kuusi vuotta sitten pahasti jäljessä reaaliajasta. Kuluneen kuuden vuoden aikana jälkijättöisyys on kasvanut enemmän kuin kuusi vuotta, sillä kehitys ympäröivässä maailmassa on ollut huima. Mm. itäblokin maat ovat marxilaisuuden kahleista päästyään tehneet jo melkoisia hyppäyksiä.

Meille läheisin esimerkki on tietenkin Viro, joka on saanut niin vahvan annoksen kaikenlaista sosialismia, että siellä ei edes ole varsinaista vasemmistopuoluetta. Oli suuri häpeä suomalaisille, että marxilaisen kovuuden raskaasti kokeneen suuren humanistin Lennart Meren hautajaisiin meillä oli lähettää vain kolmen marxilaisen presidentin kopla.

Halonen on kertonut saksalaiselle Die Welt -lehdelle, että hänen radikalisminsa on presidenttiyden myötä laimentunut, eikä hänen sänkynsä päädyssä enää ole vallankumoussankari Che Guevaran kuvajulistetta. Se ei kuitenkaan valitettavasti vielä lisää hänen ymmärrystään yhteiskuntamme ja taloutemme toiminnasta.

Takaisin edelliseen lukuun
Siirry seuraavaan lukuun