Punapresidentti

Suomalainen yksipuoluejärjestelmä

Mahdollinen arvoisa lukija lienee taipuvainen epäilemään, että kirjoittaja on edellä tullut käyttäneeksi liian kovia sanoja. Reaktio on täysin luonnollinen. Näin aina tapahtuu, kun sellaisissa maissa, joissa yksi Puolue on kauan pitänyt valtaa, aika on kypsä, niin että peitetyt asiat tahtovat tulla esiin. Kun kupla puhkeaa, suuri osa kansalaisista ei voi uskoa, että todellisuus onkin näin paljon raadollisempi.

Meillä on ollut yksi Puolue, joka on ylitse muiden. Tämä suomalainen sovellus yksipuoluejärjestelmästä alkoi SDP:n vaalivoitosta vuonna 1966 ja sitä seuranneesta Rafael Paasion hallitukselta. Sen sinettinä oleva demaripresidenttien kausi alkoi Koiviston tultua Kekkosen jälkeen presidentiksi 1982. Se mahdollistaa sen hölmölä-Suomen, jota Erkki Laatikainen ihmetteli, samoin kuin tämänkin vaalin tuloksen.

Yksi asia maailman kaikista yksipuoluejärjestelmistä on varma: ne päättyvät aina ennen pitkää. Niin käy meilläkin, ja silloin tältä kaudelta nousee paljon ikävämpiä asioita kuin, mitä edellä on kerrottu. On siis syytä alkaa harjoitella. Parhaassa tapauksessa se voi jopa nopeuttaa päättymisen ajankohtaa.

Kuten sanottu, sovelluksemme on mittatilaustyönä tehty, vaikka ainekset ovatkin muualta, Erfurtin ohjelmasta Saksasta ja käytännön sovelluksesta Neuvostoliitossa.

+>>

www.vapaasana.net 18.08.04
Suomalainen yksipuoluejärjestelmä

Suomen malli yksipuoluejärjestelmäksi on sellainen, että on yksi Puolue ylitse muiden, joka asettaa poliittisen ja yhteiskunnallisen oikeaoppisuuden normit vaalituloksesta riippumatta sekä määrittelee samalla pehmeäilmeisen konsensus-totalitarismin sisällön. Se pätevöittää mihin virkaan tahansa, kuten Erkki Liikasen Suomen Pankin pääjohtajaksi, sekä suojaa virassa olevaa minkä tahansa virheen seurauksilta, kuten Seppo Nevalaa Supossa.

Liikasen nimityksessä ja yritysverouudistuksessa tehtiin uusia rekordeja. Ei meillä koskaan aiemmin ole tehty kahta yhtä härskisti vain yhden puolueen intresseihin perustuvaa ratkaisua vain muutaman viikon välein. Tuskin myöskään on aiemmin nimitetty yhtä korkeaan virkaan ketään, jolla olisi takanaan yhtä pitkä rivi pelkästään epäonnistuneita tehtäviä kuin Liikasella.

Ennen kokematon oli myös tapa, jolla Metalliliiton puheenjohtaja Erkki Vuorenmaa alkukesästä nöyryytti SAK:n kokoukseen puhujaksi kutsuttua pääministeriä, kun tämä edes muutamalla sanalla uskalsi puuttua tupoasioihin, jotka oli toveripiirissä sovittu jätettäväksi oman toverin Antti Kalliomäen hoitoon.

Tämä tarttuikin ohjiin näyttävästi Hesarissa - tottakai - tehdyllä tupotarjouksella, jota Suomen Kuvalehti kohta säesti yhtä näyttävästi. Siinä oli SAK:n myrkkypilleri "muutosturva" kääräistynä veropakettiin (varallisuusveron poisto), jota työnantajat eivät voi olla nielemättä.

Pääministeri seurasi katseella nöyränä sivusta. Koiviston vanha strategia on jälleen käytössä: kunhan jotenkin valuu ja lonksuu.

KEKKONENKAAN EI PYSTYNYT SAMAAN

Voidaan väittää, että olivathan sentään Kekkosen aikaan kaikki langat hänen ja kepun käsissä. Kekkosen vallankäyttö oli kuitenkin täydellisimmälläänkin aivan toisen tyyppistä. Se ei ensinnäkään tukeutunut yksinomaan keskustapuolueeseen, vaan Kekkonen käytti suvereenisti, härskistikin, pelinappuloinaan eri puolueita. Ei hänellä myöskään ollut sellaista tiivistä verkostoa, jonka nyt muodostaa demarivetoinen ay-liike ja demareilla solutettu virkakunta, jopa yrittäjäjärjestö.

Tästä syystä taustalla ei ollut myöskään sellaista millimetrintarkkaa strategista ajattelua, jonka turvin demarit etenevät kahtena kiilana sekä työmarkkina- että politiikan kentällä. Siinä pihtiliikkeessä porvaripoliitikot säntäilevät keskenään kahinoiden kuin hyppelihiiret demaripolitiikan myökkipyökki-metsässä.

Kekkosen operaatiot perustuivat paljolti hänen itsensä intuitioon ja improvisaatioon, taustatukena hyvien kavereiden ja innokkaiden perässähiihtäjien sekalainen seurakunta. Demarien nykyiseen ammattimaiseen verkottumiseen verrattuna kyse oli partiopoikatouhusta.

Ay-liike oli Kekkoselle täysin vieras - kuten se on porvaripoliitikoille yhä edelleen - ja hän katui syvästi tappioon päättynyttä uhkapeliään UKK-ratkaisussa.

Legendaarisin tukimies Arvo Korsimo jyräsi kyllä organisaation mestarina, mutta yhteiskunnallinen ajattelija hän ei ollut. Sen kummemmaksi ei porvaripuolueiden yhteiskunnallinen tavoitteenasetanta ole myöhemminkään kehittynyt.

HALONEN ON KEKKOSTA ITSEVALTIAAMPI

Demarien valtapyramidin huipulla presidentti Halonen voi rauhassa paistatella suosiossa ja operoida suvereenisti ilman pelkoa maamiinoihin astumisesta. Mm. Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon saanut veteraanitoimittaja Jaakko Okker sanoi hiljan kokoomuksen Nykypäivässä Halosen etenevän kohti yksinvaltaa nopeammin kuin Kekkonen, jonka oli vielä ensimmäisen kautensa puolivälissä pidettävä kieli keskellä suuta.

Kekkoselta kului aikaa ja energiaa monien vastavoimien nujertamiseen. Helsingin Sanomat harasi vastaan, ja Karin piirrokset kävivät alkuhämmennyksen jälkeen entistä terävämmiksi. Nyt Hesari on demarien luotettu Pravda, joka suojelee Halosta tiukasti kritiikiltä, olkoonpa kyseessä vaikkapa hänen hyvää raittiuskilpakirjoitustasoa edustava artikkelinsa globalisaatioraportista. Risto Penttilän puheenvuorohan ei koskenut raportin asiasisältöä, vaan oli näennäiskritiikkiä Halosen "puuhastelusta", ilmeisesti hämäyksen vuoksi tilattua.

Lehti tekee hyviä ja ammattitaitoisia palveluksia Puolueelle vaikkapa ampumalla harhaoppisesti työreformoitua pääministeriä selkään tämän isän kautta. Demariväki Suvi-Anne Siimeksellä vahvistettuna verkottui riekkujaisiin asian ympärille kaikkien noitavainojen ikiaikaiseen tapaan.

YTIMIIN, YTIMIIN, KUNHAN EI ASIOIDEN YTIMIIN

Demareilla oli vielä Kekkosen aikaan voimakas maakunnallinen lehdistö, nyt sellaista ei ole enää kepullakaan. Viimeinen mohikaani Ilkka, tosin muodollisesti riippumaton, on päätoimittajansa Jäätteenmäki-operaation jäljiltä journalistisesti tuuliajolla.

Toinen kummisetä, Keskisuomalaisen Erkki Laatikainen toipui nopeammin tajuamaan pelin hengen: yhteistyö hallituksessa sujuu, kun keskusta "muistaa päivittäin sanoa että kyllä ja tottakai sosialidemokraateille", hän kirjoitti kolumnissaan viime vuoden lopulla.

Monet hinkuvat kaikkiin mahdollisiin ytimiin, kunhan ei mennä asioiden ytimiin. Sen estäminen on konsensuksen tehtävä. Julkisen sanan neuvostoakin johtaa demaripuheenjohtaja. Niinpä tasavallassa ei enää ole edes merkittävää foorumia kriittiselle ja analyyttiselle debatille. Hesarista ei siihen ole, ja Kanava on jämähtänyt sisäänlämpiäväksi elitistiseksi herrakerhoksi.

Siihen on tultu, että Halosen kilpakirjoittelun kritiikki ei mennyt läpi edes kokoomuksen Nykypäivässä. Viime vaalien edellä lehdessä ei saanut edes vaali-ilmoituksessa "rökittää" demareita.

Kun kuitenkin röyhkeys saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että merkittävä osa Suomen kansaa tuntee itseään pilkattavan, se myrkyttää vaarallisella tavalla yhteiskunnallisen ilmapiirin. Se johtaa väistämättä ennen pitkää vastavaikutukseen, mutta sitä ennen voi tapahtua korjaamattomia vahinkoja.

Halosen junailu presidentiksi on tietenkin Puolueen mestarinäyte, mutta melkoisesta kisällinäytteestä käy myös Erkki Liikasen nousu Suomen Pankin pääjohtajaksi - ja ura kokonaisuudessaan. Missään muussa puolueessa se ei olisi ollut mahdollinen.

www.vapaasana.net 24.04.04
Tuhlaajapojan paluu

Erkki Liikasella on pettämätön kyky hypätä uppoavasta laivasta viime hetkellä. Ajettuaan Holkerin sinipunahallituksen valtiovarainministerinä Suomen lamaan hän siirtyi ketterästi Brysseliin EU:n tehtäviin. Kun EU:n toiminta nyt uhkaa jumiutua perustuslakikiistan ja liian nopean laajenemisen vuoksi, on aika palata Suomeen "liput hulmuten", kuten presidentti Halonen palaavia ja elintasopakolaisina pitämiään kansalaisia solvaten taannoin sanoi.

Liikasen osalta sen sijaan kaikki pahat teot on unohdettu. Ei muisteta, kuinka hän SDP:n puoluesihteerinä antoi alkupotkun kehitykselle, jota nyt kutsutaan Kiina-ilmiöksi, jotta unohtuisi sen olevan omaa syytämme. Hän pakotti hallituksen vuoden 1985 budjettineuvotteluissa säätämään lain myyntivoittoverosta, mikä aiheutti luopumisen vyöryn perheyrityksissä ja oli laman alkusoittoa.

Vuoden 1988 budjettineuvottelut yhdessä siihen kytketyn "supertupon" kanssa löivät sinetin lamasyöksylle. Liikanen myöntää nyt itsekin virheensä Helsingin Sanomissa 24.04, mutta kertoo vaatimattomasti olleensa vain "myötävaikuttamassa" siihen, kun hän aikanaan otti onnitteluja vastaan juhlittuna sankarina mm. itseltään pääministeriltä.

Holkerin kumea retoriikka oli loistossaan: "Minulle pääministerinä on ollut erityisen miellyttävää, että valtiovarainministeri on osoittanut tässä varsin mittavassa tehtävässä sellaisen mestarinäytteen, että siitä kuka tahansa pääministeri voi olla ylpeä". Kirjasin nuo varsin mittavat sanat Kekäle-kirjaani vielä saman vuorokauden puolella.

Poliitikolle sopivasti pätkivä muisti on arvokas työkalu. Kaikki noiden päivien jälkeen maassa ja maailmassa tapahtuneen unohtaen kepun varapuheenjohtaja Sirkka-Liisa Anttilakin saattoi nyt ylistää Liikasen osaamista niin lämpimästi, että hän on tuskin koskaan kohdistanut moista demariin, vaikka ei ihan Holkerille vertoja vetänytkään.

Poliitikon valinta oli Anttilan mielestä sikälikin hyvä asia, että katastrofiin päättynyt vahvan markan politiikka oli virkamiesvetoista. Pääsi unohtumaan poliitikko Koiviston rooli ylimpänä vahvan markan vartijana. Ja mukana oli myös poliitikko Liikanen.

Mutta sitä voi ihmetellä, miksi politiikkaa ja talouspolitiikkaa työkseen seuraavien toimittajienkin muisti pätkii yhtä pahasti. Hekään eivät tunnu muistavan noita Liikasen aiempia sankaritekoja, yhtä vähän kuin koko edellisen komission käräyttäneen hollantilaisen van Buitenenin arviota Liikasesta ja hänen ihmettelyään, miksi tämä sai jatkaa myös uudessa komissiossa.

Tosiasia tietenkin on, että meillä vanhan kunnon Neuvostoliiton tapaan kuuluminen Puolueeseen korvaa kaikki puutteet. Silloin voi jopa jalomielisesti jaella lohdutuspalkintoja vähäosaisemmille.

Mutta Halonenhan kertoi varmistaneensa Vanhaselta, että mitään virkapakettia ei ollut solmittu. Miksiköhän Anttila sitten puhkesi noin vuolassanaisiin kehuihin? Ja miksiköhän pankkivaltuuston kepulaisen puheenjohtajan Olavi Ala-Nissilän naama loisti kuin Naantalin aurinko hänen kertoessaan päätöksestä? Valituksihan tuli sosialisti, eikä päätös ollut Halosen toivomalla tavalla yksimielinen. Mikähän näin epäonnistuneessa päätöksessä siis niin hykerrytti?

Halosen "varmistus" Vanhaselta taisi olla tosi ovela veto, jolla sidottiin Vanhasen kädet. Jos tämän jälkeen valitaan pätkä- tai muuksi komissaariksi kepun Olli Rehn, sanotaan, että kepu petti jälleen. Ja se olisi myrkkyä Itse valtiaiden sanoin "työreformin jälkeen ehdonalaisessa" olevalle Vanhaselle. Jos taas ei valita, jää kepu nuolemaan näppejään, jälleen.

Seinäjokelainen Ilkka on nykyisin mielenkiintoinen lehti, kun sen päätoimittaja Kari Hokkanen Jäätteenmäen sylikummisetänä komentaa koko lehtensä selittämään tämän kokoon juokseman hallituksen kaikki teot parhain päin. Niinpä lehden aiempi varsin kunnioitettava poliittisen journalismin taso onkin romahtanut.

Nyt samassa lehdessä toisaalla kiistetään isoin otsikoin väitteet virkapaketista, mutta toisaalla Jari Elsilä laukaisee piirrostekstissään Liikasen tv-kuvan äärellä ujostelematta: "On ilkeämielistä puhua pakettiratkaisusta. Normaaleja lehmänkauppojahan siinä tehdään."

Näissä lehmäkaupoissahan Anttilallakin saattaa olla oma lehmä ojassa, tai pikemminkin oma sika. Kun Halonen on aloittanut loppukirin paitsi henkiseksi myös hengelliseksi johtajaksi rukouspäiväjulistuksillaan, järjestettäneen tuhlaajapoika Liikasen paluujuhla raamatulliseen tapaan. Vasikoita teurastetaan varmasti iso määrä, mutta voi muutama sikapossukin joutua uhraamaan henkensä Liikasen, Puolueen ja isänmaan puolesta.

On ihmetelty, miksi mukana ei ollut vahvoja porvarillisesti ajattelevia hakijoita. Vasemmalle kallellaan olevaa ja Liikasen talouspolitiikan tukimiestä Korkmania tuskin voidaan sellaisena pitää. Mutta kuka olisi oikeasti halunnut lähteä Halosen lattiarievuksi? Kyllä Siperia opettaa.

Liikanen sanoi tuossa Hesarin jutussa, kädet uhkaavan näköisesti puuskassa Suomen Pankin edessä, tapaavansa "mielellään" ne henkilöt, jotka ovat viime aikoina esittäneet käsityksiä hänen syyllisyydestään lamaan. Hän toivoi myös, "että keskustelijat katsoisivat omaa rooliaan tuona aikana". Täytyy pyrkiä sopimaan tapaamisen ajasta ja paikasta.

+<<

Jostakin syystä Liikanen ei ole toistaiseksi osoittanut halukkuutta tapaamiseen.

Liikasen nimityksessä yksipuoluejärjestelmämme näytti saavuttavan lakipisteensä. Mutta yksi elämänjärjen perusseikkoja näyttää olevan, että suurin voitto sisältää jo käänteen siemenen, ja alkaa alaspäinmeno. Oireita väreili nytkin ilmassa.

Vahdinvaihto SDP:n puheenjohtajan paikalla ei mennyt lainkaan sillä tavoin lennossa kuin oli kuviteltu. Heinäluoman kausi voi muodostua monessa mielessä ratkaisevaksi.

+>>

OsuVa-kolumni, elokuu 05
HEINÄLUOMA JUUTTUI LÄHTÖKUOPPIIN

Hämmästyksellä on seurattu Eero Heinäluoman liikkeelle lähtöä SDP:n puheenjohtajana. Tai oikeammin sitä, ettei hän näytä pääsevän liikkeelle ollenkaan.

SAK:ssa Lauri Ihalaisen oikeana kätenä Heinäluomalla oli selvät sävelet ja pönäkät puheet. Hänen "ay-soundinsa kertoi" selkeästi, mistä pesee ja mihin muiden on parasta vastaan vikisemättä ja pahempien seuraamusten välttämiseksi taipua.

Vielä SDP:n puoluesihteerinä "Heinis" pyöritti puoluettaan suvereenisti, vaikkakin äänen sävy oli käynyt pari piirua pehmeämmäksi, poliitikolle sopivaksi.

Nyt näyttää iskeneen jonkinlainen siirtymävaiheen jet lag. Mennäkö vai eikö mennä hallitukseen ja jos niin mille ministerin pallille alkaa olla jo Itse valtiaisiin soveltuvaa viihdettä.

Budjettineuvottelujen liikennemäärärahojen uusjaon Heinäluoma yritti junailla SAK:sta tutulla taustapelillä ja Kalliomäen housuilla mutta jäi rysän päältä kiinni, ja peli sai nolon lopun.

Äänensävy on etääntynyt SAK:n päivistä toiseen ääriasentoon. Heinäluoma asettelee sanansa varovaisesti ja jokaista sanaansa erikseen kuulostellen, ettei se nyt vain missään päin synnytä vastareaktioita.

Välillä kuitenkin luiskahtaa SAK-vaihde päälle ja puhe karkailee. Ohjeita tulee samaan malliin kuin työnantajille aikoinaan. Sellaisen ukaasin sai pääministeri Matti Vanhanen, joka sai käskyn pitää ministerinsä kurissa samaan tapaan kuin aikoinaan höykytettiin työnantajia pitämään rivit suorina. Käteen saattoikin osua vanha puhe. Vanhanen ei kuitenkaan suostunut vastaanottamaan tiukkoja terveisiä, jolloin niiden lähettäjä heti säikähti.

Mistä näin säikky mies on tullut? Onko kysymys samasta ilmiöstä, jota Arvi Järventaus aikoinaan tarkoitti puhuessaan mainiossa kirjassaan Rummut kenraali Adlercreutzissta. Hänen mukaansa "toisella sijalla loistaa moni, joka kalpenee ensimmäisellä". Kuinka kauan puolueella on varaa odottaa loiston puhkeamista?

+<<

Ja vielä paljon pahempaa oli tulossa. Itse demaripresidenttien patriarkka alkoi horjua. Tohtori Juhani Suomen Koivisto-sarjan ensimmäinen kirja Pysähtyneisyyden vuodet - Mauno Koiviston aika ilmestyi. Koiviston otsakiehkuran lumo oli jo aikaa sitten häipynyt, mutta kupla oli vielä tallella.

Koska valtamedia oli sitä huolella suojellut, sai Suomen kirja tietenkin vastaansa valtavirran puhurin, mutta se ei estä totuuden julki tuloa. Seuraavat osat tulevat olemaan mielenkiintoisia. Silloin ehkä muutkin kuin Iltalehden Tarja Laaksonen (nyk. Brita Passi) joutuvat pohtimaan samaa kuin hän lehdessään 23.04.1992:

+>>

Yhtä samaa nolojen, suorastaan hävettävien lausuntojen sarjaa on ollut Koiviston koko ura, kun siihen arkistoissa perehtyy. Nolo on olla myös suomalainen lehtimies, kun lukee, miten kiltisti me kaikki olemme tätä Ylimmäistä Opportunistia kohdelleet.

+<<

Ja vaalipäivän lähestyessä alkoi ilmetä jo suorastaan katastrofin merkkejä. Ennen aina niin luotettavan Ylen rintamakin alkoi rakoilla, ja kauniit kulissit kaatuilla.

+>>

OsuVa-kolumni 24.01.06
DEMARIEN LUURANGOT MARSSIVAT KAAPISTA

Toimituspolitiikkaansa terävöittänyt Ylen A-studio alkoi vihdoinkin purkaa SDP:n Erkki Liikasen juonittelujen kerää, missä varmasti riittää puuhaa jatkossakin. Se kertoi keskusteluista, joita SDP:n silloinen puoluesihteeri kävi vuonna 1986 Moskovassa NKP:n keskuskomitean huomattavan johtajan Vadim Zagladinin kanssa. Tiedot olivat peräisin Britanniassa asuvan entisen neuvostoliittolaisen Vladimir Bukovskin NKP:n arkistosta kopioimiin asiakirjoihin.

Liikanen oli mm. kertonut, että presidentti Mauno Koivisto aikoi ryhtyä toimiin kepun presidenttiehdokkuutta valmistelevan Paavo Väyrysen "suitsimiseksi".

Seuraavana vuonna sitten nähtiin, mitä tämä tarkoitti. Kepun, kokoomuksen ja ruotsalaisten puheenjohtajat tekivät kassakaappisopimuksen porvariyhteistyöstä. Sen mukaan ne edessä olevien vaalien tuloksen salliessa muodostaisivat yhdessä hallituksen eivätkä menisi mihinkään hallitukseen ilman kahta muuta sopijapuolta.

Koivisto torpedoi sopimuksen antamalla Harri Holkerin tehtäväksi muodostaa sinipunahallitus demarien ja kokoomuksen johdolla. Sopimusta on sittemmin arvosteltu ankarasti erityisesti sen salaisuudesta. Nyt on saatu lisävaloa sekä sopimuksen syntyyn että sen salaamisen tarpeeseen.

Kirjoittaessani sinipunahallituksen synnystä kirjan Punamusta vallankaappaus kiintyi monien muiden seikkojen ohella huomio sen syntyyn liittyvien puheiden ristiriitaisuuteen. Koivisto vakuutti, ettei hänellä ollut käsikirjoitusta, vaan ajatus syntyi hänen saatuaan vihiä porvarisopimuksesta.

Demarien silloinen hovirunoilija Arvo Salo taas hehkutti lennokkaasti: "Kahden suuren yhteishallitus on niin suuri laiva, ettei se lähde liikkeelle mielijohteesta saati kevytmielisyydestä. Lähtijä valmistautuu kiertämään kepun kokoiset kivet ja purkamaan menneisyyden mittaiset painolastit."

Nuo kirjaan siteeraamani runolliset sanat saavat nyt selityksensä. Kepun ja Väyrysen kokoiset kivet valmistauduttiin todella kiertämään hyvissä ajoin Moskovan kautta. Väyrysen pudottamisesta oli toisin sanoen sovittu jo ennakkoon, mutta likvidoinnin tapa voitiin luonnollisesti ratkaista vasta porvarisopimuksen jälkeen. Se siis tuli kuin tilauksesta vaikkakin pyytämättä ja yllätyksenä.

Tuolloinkin oli kyllä tiedossa, että Neuvostoliiton suurlähetystössä tiedettiin asiasta etukäteen, ja edellisen vuoden lokakuussa oli SDP:ssä päätetty, että Väyrysen kanssa ei mennä samaan hallitukseen, mutta Moskovan kautta kierrätyksestä ei kukaan hiiskunut.

Liikasen selitykset, että kaikki keskustelut ovat luettavissa eri arkistoissa olevista asiakirjoista, ovat lähinnä huvittavia. Eiväthän matkassa olleet aivan vasta-alkajat. Juhani Suomi kertoo Koivisto-kirjassaan SDP:n ja NKP:n valtuuskuntien tapaamisesta Moskovassa neljä vuotta aiemmin 1982. Eräät asiat olivat silloin Sorsan tulkinnan mukaan "niin tulenarkoja, ettei niitä sisällytetty edes keskustelusta laadittuun muistioon ja valtuuskunnan jäseniä kiellettiin puhumasta niistä kotimaassa".

Monet porvariyhteistyön yritykset ovat kaatuneet kumppanien pohjattomaan sinisilmäisyyteen. Ei ole tiedetty eikä haluttukaan tietää saati uskoa, miten härskiä peliä demarit pelaavat. Näidenkin vaalien alla siitä on saatu eräitä esimerkkejä. Kristillisdemokraattien ehdokas Bjarne Kallis perusteli presidentin vallan lisäämistä mm. sillä, että Koivisto teki vuonna 1987 hyvän teon kaatamalla porvarisopimuksen väittäen sen olleen jopa vastoin vaalitulosta.

Kyllä siniväri näyttää sopivan myös vihreisiin silmiin. Vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronberg perusteli Tarja Halosen taakse asettumistaan yksinomaan Niinistön selkeämmällä Nato-kannalla. Kansanedustaja Janina Andersson ilmoitti myös äänestävänsä Halosta.

Andersson ja vihreät yleisemminkin vaativat hiljan eduskunnassa 1970-luvun hämäryyksien selvittämistä, kuten myös heidän ehdokkaansa Heidi Hautala vaalikeskusteluissa. He eivät tainneet tietää, että ne ulottuivat demareilla ainakin 1990-luvun kynnykselle. Eikä heitä arveluttanut Halosen mahdollinen osuus niissä.

Kauas on myös edetty niistä raikkaista mielipiteistä, joilla Tarja Cronberg tuuletti yhteiskunnallista keskusteluamme suurin piirtein noihin aikoihin Tanskasta Suomeen palattuaan ja vielä 1990-luvulla Pohjois-Karjalan maakuntajohtajana. Vallan turmeleva vaikutus näyttää olevan hallan hirmuinen.

+<<

Ja Halosen kannatusluvut aluksi liukuivat, sittemmin syöksyivät alamäkeä. Ilmassa oli samanlaisen suuren katastrofin tuntua kuin edelliselläkin kerralla.

Tosi tiukka paikka tuli, kun Halonen, Vanhanen ja Heinäluoma reippaasti lähtivät ohittamaan perustuslakia kriisinhallintalain valmistelussa.

Ei siis ihme, että pinna alkoi palaa myös Haloselta, kun perustuslaki näytti jälleen nousevan esteeksi. Hänen kriisinsietokykyään testattiin jälleen, tutuin tuloksin, vaikka perustuslain ohittamisesta oli jo itävaltalaista kokemustakin.

Mutta nyt riensivät jälleen apuun vanhat luotetut ystävät. Oikeuskansleri Paavo Nikula pomppasi Ylen aamutv:hen todistajaksi antamaan kokovartalosuojaa, vaikkei kertomansa mukaan itse asiasta paljoa mitään tiennytkään. Tulikohan pyytämättä ja yllätyksenä, yllätyksenä itselleenkin?

Takaisin edelliseen lukuun
Siirry seuraavaan lukuun