Punapresidentti

OsuVa-tiedote 22.11.05
Miksi Halonen pelkää avointa keskustelua?

+>>

Presidenttiehdokas Tarja Halonen varoitteli virallisessa nimitystilaisuudessaan liian kovasanaisesta vaalitaistelusta. Sen tulee olla niin "rehtiä", että vaalien jälkeen voidaan katsoa toisia silmiin.

Tämä tarkoittaa selkokielellä sitä, että Halonen varoittaa puuttumasta ilmiselviinkään heikkouksiin hänen vallan käytössään. Ne on painettava villaisella, ja avointa keskustelua on siis vältettävä. Tästä syystä nimityskin jätettiin mahdollisimman lähelle vaaleja. Halonen haluaa selvästikin vakiinnuttaa kampanjan EVA:n "avauskeskustelun" tyhjänpäiväiselle ja väistelevälle sanan pyörittelyn tasolle.

Tähän hänellä on varmasti syynsä. Kun kertaa Halosen poliittista uraa ja kulunutta virkakautta, ymmärtää kyllä hänen halunsa. Muutama fakta:

- vuonna 1973 hän oli Taisto Sinisalon "vieruskaverina" allekirjoittajana Helsingin Sanomien kokosivun ilmoituksessa vaatimassa EEC-sopimuksen torjumista ja lähempää kanssakäymistä Neuvostoliiton kanssa;

- uransa toisessa ääripäässä hän flirttailee Italian Berlusconin kanssa annettuaan tällä välin tappajan ilmein boikottijulistuksen Itävallan "äärioikeistolaisia" vastaan.

Jo tämä kertoo, että ei hänen sisikuntansa päivänvaloa ja tuuletusta kestä, niin tarpeellista kuin se olisikin.

Vielä muutama lisäys:

- viime aikojen maireat puheet yrittäjyydestä vs. aiemmat teot yrittämisen ja työllistämisen esteiden lisäämiseksi;

- täydellinen kylmäkiskoisuus puolueensa johdolla operoidun Suomen kaikkien aikojen röyhkeimmän yrityskaadon suhteen ja sen jälkeensä jättämää perhettä kohtaan, samoin kuin tuki Alpo Rusin jahtaajille vs. hurskaat julistukset Simon Wisenthalin muistolle;

- hurmahenkiset ay-puheet vs. höpinät koko kansan presidentistä.

Tästä paketista leyhähtää vastaan ennen muuta tunkkainen tuulahdus 70-luvulta, sen DDR- ja Stasi-huuruista. Suoraan sieltä kumpuaa myös SDP:n puheenjohtajan Eero Heinäluoman puhe "vaalien tahallisesta häirinnästä", kun kilpailijan mainonta ei sovi puolueen pirtaan. Sellaiseksi se katsottiin DDR:ssäkin, mistä syystä mainontaa ei siellä tarvittukaan. Aitoon DDR-tyyliin nimitystilaisuudessa sai käyttää vain ennalta sovitut puheenvuorot.

Tuuletus kaikesta päätellen vahvistaisi kokoomusmeppi Eija-Riitta Korholan taannoisen toteamuksen, että Halonen on ontto. On vain onttoja fraaseja ja puheiden ja tekojen ristiriitaa.

Mutta onko koko Suomen ajettava edelleen DDR-vaihteella? Halonen lupasi "jatkaa entistä tahtia". "Pidä vanhat arvos´" oli edellisten vaalien tunnus. Sama kaiku on askelten, voisi jatkaa.

Halonen toivoi nimeämisen edellä Demarin haastattelussa kuluttajavalistusta: "Tuotteen, jota kampanjoidaan, on oltava aidosti sitä, mitä sen väitetään olevan". Kyllä kai kuluttajavalistukseen kuuluu myös kertoa, että tarjottu tuote on ontto.

Vaalit ovatkin testi myös mediallemme, onko silläkin vielä DDR-vaihde päällä, vai uskaltaako se tuulettaa reippaasti hämäriäkin sopukoita ja peiteltyjä asioita.

Enemmän kuin vaalien jälkeisiä silmiin katsomisia on syytä kysyä, miten Halonen kestää katsoa suomalaisia naisia suoraan silmiin ennen vaaleja uskoessaan, että näin räikeä kaksinaamaisuus menee läpi pelkästään sen vuoksi, että kyseessä on nainen.

+<<

Median osalta testi kyllä epäonnistui melko perusteellisesti, joskin muutamia lupaavia avauksia tapahtui. Erityisen ansiokas oli suurimpien puolueiden ehdokkaille tehty johtamistaidon testi, jonka Suomen Kuvalehden toimeksiannosta teki Johtamistaidon Opisto JTO.

Tiesin, että se oli ammattitaidolla suoritettu, sillä olin 1970-luvulla sen koulutusjohtokunnan jäsen. Silti, vaikka jotakin tiesin Halosen tyylistä aiemminkin, oli yllätys, kuinka tyrmäävän täydellisesti hän siinä epäonnistui jääden selvästi heikoimmaksi. Hän oli ainoa, joka sai tyytyä yhteen tähteen viiden tähden asteikolla. Muista poiketen hän ei edes itse vaivautunut täyttämään kysymyslomaketta.

Testin tekijätkin näyttivät olevan järkyttyneitä tuloksesta. Ei kuitenkaan muu media, sillä kovin vajavaisesti ja jopa ymmärtävästi tätäkin tulosta kommentoitiin muissa lehdissä. Tulosta vähäteltiin, koska presidentti ei ole työnjohdollisessa mielessä esimiesasemassa. Varsin lempeästi siihen suhtautui myös kepun tukijalka, Lipposen satraapiksi ylentämän Kari Hokkasen johtama seinäjokelainen Ilkka. Se antoi aiheen kommenttiin.

+>>

From: Kauko Parkkinen
to: mielipide@ilkka.fi
Sent: Tuesday, December 20, 2005 11.21 AM
Halosen johtamistaidot

Jukka Holmbergin haastattelussa Halosen johtamistaitoja on tarkasteltu kovin kapeasta näkökulmasta, väitetyn äksyilyn kannalta (Ilkka 18.12). Kuitenkin taustalla olleessa Johtamistaidon Opiston JTO:n yhden tähden tuottaneessa johtamistestissä puhuttiin alaisten arvostamisesta, joka kumpuaa kaiken johtamisen peruskysymyksestä, suhtautumisesta ihmiseen.

Joukkuepelaajan, joksi Halonen itsensä nimeää, on oltava lojaali sekä suhteessa oman joukkueensa jäseniin että toisiin joukkueisiin ja pelisääntöihin. Kaveria ei jätetä eli mattoa ei vedetä alta.

Näin on Halosen kohdalla kuitenkin tapahtunut toistuvasti. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat varallisuusverolaki (minkä mukaiset veronalennukset hän asetti EVA:n rupattelussa kyseenalaiseksi, vaikka oli allekirjoittanut ao. lakiesityksen) ja Suomen Pankin johtajanimitykset. Samaan sarjaan kuuluu jälkikritiikki suhtautumisesta USA:n Irak-politiikkaan, mikä käy vieläkin hämmentävämmäksi Hannu Lehtilän Halosesta kirjoittaman vaalikirjan valossa.

Halonen katsoo kirjan mukaan Anneli Jäätteenmäen pahimmaksi viaksi sen, että tämä jätti huomiotta vaalien jälkeisen tilanteen, jolloin hän joutuisi "kumartamaan vielä syvempään". "Emmehän me voi olla huonoissa väleissä USA:n kanssa", hän sanoo.

Kuitenkin Irak-vuoto ja sen sisältö oli tiedossa jo Jäätteenmäen pääministeriksi tullessa, mikä ei lainkaan häirinnyt presidentin ja pääministerin auvoisia käsi kädessä -yhteiskuvia. Sen jälkeen ei tullut uutta asiatietoa, vain tietolähde paljastui. Se tuskin sellaisenaan amerikkalaisia loukkasi.

Ilon aiheeksi tosin nousee Lehtilän kirjassa myös se, että Lipposen vaalitappio esti hänen nousunsa Kekkosen mittoihin ulkopolitiikan johtajana, mikä olisi jättänyt presidentin varjoonsa.

Kaiken jälkeen Halonen itse viime kevättalvella YK:n juhlaistunnossa ärsytti USA:ta tuomitsemalla sen toimet Irakissa. Hämäräksi jäi lisätuomion motiivi pääsihteeri Kofi Annanin tehtyä sen jo edellisenä päivänä.

Entinen työmarkkinajohtaja Tapani Kahri kertoo muistelmissaan toistuvista ongelmista STK:n lakimiehenä SAK:n kollegan Tarjan Halosen kanssa, kun tämä yhä uudelleen avasi neuvotteluissa jo sovittuja asioita. Ongelmat poistuivat vasta, kun hän vanhemman kollegansa neuvosta otti sovittuihin asioihin aina kirjallisen vahvistuksen. Samoin julkisuuteen tulleet tiedot perustuslakivaliokunnan jäsenten painostuksesta kertovat yhteisten pelisääntöjen huonosta kunnioituksesta.

Yksi tähti oli ilmeisesti ihan oikea tulos. Tosin senkin saattoi pyyhkäistä pois tieto, että johdettavien asiat eivät kiinnosta arkipäivän asiantuntijana markkinoitua ylipäällikköä sen vertaa, että tuntisi näiden sotilasarvot, jotka ovat sotilaalle mitä ankarinta arkipäivää.

+<<

Joko lähestyvän joulun tai auvoisan hallitusyhteistyön pehmentämä Ilkka ei julkaissut kirjoitusta. Ehkä se saattoi johtua myös siitä, että kirjoitus toi mieleen Anneli Jäätteenmäen surkeasti päättyneen seikkailun, jonka vahvin kummisetä Hokkanen oli saanut näistä ansioistaan journalismimme ensimmäisen Koominen Ali -palkinnon.

Tosiasiassa JTO:n testi paljasti tarkalleen sen saman ihmisen ja alaisen arvostamisen puutteen, joka paljastui myös A-pisteen tentissä. Saattaisi jopa olettaa, että niin pontevasti puolustusvoimien ylipäällikkyydestä kiinni pitävä pasifistipresidentti olisi edes uteliaisuudesta ottanut selvää, mitä ne kummalliset väkäset siellä sarjakuvasankari Masin näköisten miesten kauluksissa oikein olivat. Mikäli asia olisi häntä kiinnostanut.

Ikävä sanoa, mutta Kahrin kokemukset osoittavat, että ay-juristien sarjassakin Halonen kuuluu selvästi heikompaan päähän. Olen neuvotellut ja sopinut hänen kollegojensa ja muiden ay-toimitsijoiden kanssa pikemminkin tuhansista kuin sadoista asioista, laajemmista sopimuksista tai yksittäisistä työsuhderiidoista. Monista asioista on eri näkemys heidän kanssaan, mutta jokaikinen sopimus on pitänyt sopijapuolten kesken, riippumatta siitä, onko sitä pantu paperille tai pannaanko ollenkaan.

Toinen asia on, että sopimuspöydän ulkopuolella on ollut joukkoja, jotka ovat sabotoineet sopimuksia ja joille ei kumpikaan osapuoli mitään voi. Joskus ne ovat voineet olla kilpailevan puolueen edustajia kotimaassa, joskus Moskovassa, mistä Jukka Seppinen on kertonut 1970-luvun korpilakkojen perimmäisen komentokeskuksen olleen.

Mutta eipä Halonen näytä tuntevan edes omaa varsinaista ammattialaansa, koska väittää Taloussanomissa 11.01.06, että palkkojen alentaminen työehtosopimuksilla vaatisi lain muutoksen, koska "työehtosopimus on yksityisellä sektorilla aina minimisopimus".

Puhe on täyttä pötyä. Kyllä työehtosopimuksilla voidaan sopia uudet minimit ihan vapaasti ilman lain muutosta. Eivätkä kaikki palkat edes ole minimipalkkoja. Vasta muutama vuosi on siitä, kun kaikki toimihenkilöpalkat olivat ohjelukuja, joiden alle palkka saattoi tietyissä rajoissa olla. Se kävisi edelleen nykyisenkin lain mukaan aivan hyvin, ja olisi sitä paitsi järkevää.

Tuo puhe oli entiseltä ay-juristilta täysin käsittämätöntä. Sen sijaan ihan luonnollista oli, että hän lähes koko kannen peittävänä kansikuvatyttönä julisti elefantin kokoisella EI:llä "ei isäntävallalle". Rengeillä ja piioillahan vallan kuuluisi Marxin mukaan olla.

Vaiettuihin tabuihin kuuluu myös kysymys perustulosta tai kansalaisrahasta. Ehdotin vuonna 1984 ilmestyneessä kirjassani Herratoverien Suomi, että "otetaan välittömästi selvitettäväksi kansalaisrahan toteuttamisella aikaansaatava byrokratiasäästö ja se taso, jolla raha tämä säästö huomioon ottaen voitaisiin toteuttaa", en suinkaan ensimmäisenä.

Voi olla että talous ajetaan sellaiseen umpikujaan, josta ei ilman kansalaisrahaa selvitä. Kuitenkaan sen selvittämiseksi ei ole yli kahdessa vuosikymmenessä tehty mitään. Vihreiden kansanedustaja Erkki Pulliainen kertoo, että asian on torpannut sosiaali- ja terveysministeriössä Pentti Arajärvi, kuuliainen valiokuntaneuvos sekä virassa että sen ulkopuolella.

Ei sosialidemokraatti yleensäkään voi sallia asioiden tapahtuvan ilman suunnitelmaa ja järjestystä. "Maailman hallitseminen alkaa hänellä ympäristön järjestyksestä", sanoo Haavikko tietävästi. Takavuosina kerrottiin demaripoliitikosta, joka kannatti kovaa metsäverotusta, kun siellä puutkin ovat epäjärjestyksessä.

Halonen on ollut valiokuntaneuvoksineen ja muine apujoukkoineen luomassa säännöillään sekä työelämästä että yhteiskunnasta niin mahtavia nöyryytysjärjestelmiä, että ne ovat saavutettuja etuja, joita ei niin vain poisteta. Työelämässä ne tosin on tarkoitettu yrittäjän ja työnantajan nöyryyttämiseksi, mutta nyt ne ovat entistäkin selvemmin kääntyneet bumerangeina työntekijöiden nilkkaan.

Myös Helsingin keskustassa vapaa hengitystila on tungettava täyteen. Sen kaava on demarin, apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen käsissä.

Tämän kuristuksen keskellä Grattonin ulottuville olisi saattanut iloisten yritysten asemesta osua Juha Siltalan kirja Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Jos hän olisi ymmärtänyt suomea, hänelle olisi siitä varmaankin syntynyt kuva, että Suomen yrityksissä ei ole ilon pilkahdustakaan.

Onneksi tämä ei ole yritystemme koko kuva, vaikka kehityssuunta näyttääkin olevan sinne päin. Kirjoittaja on kyllä professori, mutta kirja ei täytä tutkimuksen tunnusmerkkejä.

Otsikko ja otteet kirjoituksesta Kauppalehdessä 14.04.05 osoittavat oman näkemykseni kirjasta.

+>>

Siltalan kirja sotkee enemmän kuin selvittää

Professori Juha Siltala on työstänyt painavan puheenvuoron työelämän huonontumisen historiasta, 1,2 kiloa. Ennen muuta se painaa mielen matalaksi.

Ei ole syytä epäillä, etteikö kirjoittaja olisi kirjannut oikein kymmenien haastateltaviensa lausahduksia ja satojen kirjallisten lähteittensä sitaatteja, mutta jäsenneltyä loogista kokonaisuutta niistä ei synny. Tämä lähes viisisataasivuinen jeremiadi valuu vääjäämättä eteenpäin kuin muinaisten suurkaupunkien avokloaakit. Sisältö on samaa roinaa väli- ja alaotsikoista riippumatta.

Tulos johtuu perimmältään siitä, että kirjoittaja ei aseta tekstiään mihinkään reaalisiin puitteisiin. Yrityksen tehtävä ei hänelle ole tuttu, ei myöskään se säännöstön muodostama infrastruktuuri, jonka puristuksessa järjestelmä toimii. Lukijalle syntyy käsitys, että yritysten nimenomaisena tarkoituksena on kiduttaa ihmisiä keskitysleirin tapaan. Samaan taikinaan on sotkettu ilman mitään periaatteellisia eroja myös hallintosektorin työt.

Näin myös hänen kuvaamansa kehityksen syyt jäävät hulvattomien yleistysten ja lähinnä ulkomaisten teoreetikkojen sitaattien varaan. Mm. Kimmo Kevätsalon väitöskirja tuhlatuista resursseista esiintyy kyllä sekä lähdeluettelossa että -viittauksissa, mutta ei sen sijaan hänen toteamuksensa ammattiliittojen merkityksestä epäluottamuksen uusintajana.

Kirjan merkittävimpiä havaintoja on toteamus, että "ansion ja palkinnon välisen suhteen pettäminen voidaan kokea moraalisen maailmanjärjestyksen pettämisenä". Parhaiten taas osuu kohdalleen kuvaus siitä, miten valtion hallinnossa leikitään yritystä ja pelataan sisäisillä kaupoilla. Se on todellakin niin tolkutonta, jollaiseksi se kirjassa kuvataan.

Siltalalta jääkin havaitsematta, että hänen kuvaamansa kehitys ei johdu yksinomaan "turbokapitalismista", vaan siitä, että ihminen on litistetty pykälämassojen, korporaatioiden ja yritysorganisaatioiden väliin. Siltalalla ei tosiasiassa ole sen läheisempää suhdetta ihmisiin kuin näillä koneistoilla, vaan hän operoi samalla tavalla ulkokohtaisesti "työvoimalla". Näin ei hänen kirjansa jäljiltä jää mitään toivoa siitä ihmisen ja yritystoiminnan kunnianpalautuksesta, joka olisi tarpeen suunnan muuttamiseksi.

Siltalan kirjaa on kommenteissa pidetty viime vuoden tärkeimpänä kirjana ja työelämän tyhjentävänä kuvauksena. Jos näin olisi, ei Suomella juuri toivoa olisi. Ohittaa sitä ei kuitenkaan voi yhtä kevyesti kuin Siltalan esitelmiä työnantajajärjestöjenkin tilaisuuksissa, mm. Johtamistaidon opiston Eloriihessä. Niistä on syntynyt epäily, oliko hänen esityksensä tarkoitettu hupinumeroksi, sillä moni on kuunnellut hymyn kare suupielessä hänen tiukkaa pinnistelyään äärimmäisen kieroutuneiden johtopäätösten tekemiseksi sinänsä vakavista asioista.

Tätä tiiliskiveä ei voi ohittaa samalla tavoin, mutta melkoisen kieroutunut täytyy olla senkin, joka jaksaa tarpoa rivi riviltä läpi sen lausehirviöitä vilisevän tekstierämaan. Sen rannattomuuteen näyttävät hautautuvan kaikki mahdollisuudet ihmisen tasoiseen toimintaan kohti parempaa johtamista.

Markkinoilla on nyt kahden körttiläistaustaisen kirjoittajan tuomiopäivän julistukset, joista Evan "tiekartta" uhkaa kadotuksen kauhuilla työntekijöitä ja Siltalan epistola työnantajia. Molempien kirjoittajia on kohdannut kirjoittajan ikuinen painajainen: pyrkimys korkeaan päämäärään sortuu korkeaan sivumäärään.

+<<

Eipä ole työnantajapuoleltakaan juuri tullut muuta kuin noita tuomiopäivän julistuksia. Viivytystaistelu jatkuu edelleen tupokierros kierrokselta. Ajatuksia ihmisen tasoisista toimista työpaikan tasolla ei ole näkynyt aikoihin.

Yli kolme vuosikymmentä on siitä, kun metalliteollisuuden työnantajaliitossa asetettiin työryhmä, jonka tehtävänä oli valmistautua tuolloin päälle painavaan yritysdemokratialainsäädäntöön. Oli suuri kunnia tulla nimetyksi sen sihteeriksi, sillä siinä oli todella korkeatasoisia yritysjohtajia.

Puheenjohtaja oli Oy E. Sarlin Ab:n toimitusjohtaja Björn Immonen ja jäseninä mm. Väisälä Oy:n (silloin pilkut olivat vielä tallella) toimitusjohtaja Yrjö Toivola, jotka molemmat ovat hiljan poistuneet riveistä.

Edelleen mukana oli Ovako Oy:n toimitusjohtaja Henrik Öhquist, joka oli yksinkertaisesti liian fiksu suomalaiseen johtamisilmastoon. Hän siirtyi Ruotsiin Alfa Lavalin toimitusjohtajaksi.

Öhquistin lähtiessä alaiset Ovakossa tekivät hänen kunniakseen hienon julkaisun. Ei ole kantautunut korviin kovinkaan monta vastaavaa nykyisistä optiovetoisista johtajista.

Henkilöstöasiantuntijoiden parhaimmistoa edustivat Oy Hackman Ab:n johtaja Risto Laakasuo ja Oy W Rosenlew Ab:n sosiaalipäällikkö Reijo Korhonen.

Näistä Laakasuo itse asiasta kuultuna kertoi hiljan olevansa yli kahdeksankymppisenä aktiivisesti mukana eräissä merkittävissä asioissa ja seuraavansa murhemielin nykyistä johtamismenoa.

Työryhmä päätti heti alkajaisiksi ottaa otteen käsiinsä ja jarrutuksen sijaan tehdä niin fiksun ohjelman, että se varmasti voittaa lain, tulkoonpa tästä millainen tahansa.

Luonnollisesti puheenjohtajan ajatukset vaikuttivat eniten lopputulokseen, joka mahtui painettuna 11 sivuun ja sai nimekseen HK-ohjelma. Se tarkoitti henkilöstökonsultointia, ja sen ydinajatus oli hyvin lyhyt ja selkeä:

+>>

Yritystä kehitettäessä ja johdettaessa tulisi käyttää hyväksi paras saatavissa oleva asiantuntemus, niin yrityksen sisäinen kuin ulkopuolinenkin. Omaa työtään ja työympäristöään koskevissa asioissa ovat asianomaiset henkilöt itse useimmiten parhaita asiantuntijoita.

Oman henkilökunnan asiantuntemuksen hyväksikäytön turvaamiseksi olisi yrityksen laadittava oma järjestelmänsä.

...

Päämääränä tulisi olla, ettei mitään merkittävää muutosta, uudistusta tai laajennusta toteuteta ilman, että mahdollisimman monilla, joiden työhön projekti suoranaisesti vaikuttaa, on ollut tilaisuus esittää kokemuksensa, näkemyksensä ja ehdotuksensa.

+<<

Ensisijaisesti tämä tapahtuisi normaalin linjaorganisaation kautta, mutta myös edustuksellisten elinten ja luottamusmiesjärjestelmän hyväksi käyttöä haluttiin tehostaa. Työnantaja tekisi kuitenkin päätöksen HK-menettelyn jälkeen.

Tulos vaikutti mittasuhteiltaan vaatimattomalta, muta mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä ansiokkaammalta se on alkanut tuntua. Selvää on, että se onnistui tavoitteessaan olla lakia fiksumpi, sillä sittemmin säädetty yt-laki on monissa tapauksissa muotomääräyksillään pikemminkin huonontanut tilannetta.

Yrityksissä ei nyt uskalleta kertoa ennenaikaisesti tulossa olevista asioista, ettei syytettäisi päätöksen teosta ennen neuvottelujen käymistä, mikä on sanktioitu 20 kuukauden palkan suuruisella hyvityksellä.

Laki ja siihen liittyvä tiedotusvelvollisuus on merkinnyt myös sitä, että tieto menee heti myös julkisuuteen, mikä leimaa kuvaa yhteistoiminnasta ja koko yritystoiminnassa.

HK-ohjelman julkistamistilaisuudessa Aulangolla Kone Oy:n miehet kertoivat omista yhteistoimintakokeiluistaan, kuten silloin sanottiin. Monet firmat olivat niistäkin kertoneet näyttävästi, mutta Koneen hankkeista ei ollut juuri näkynyt tietoja julkisuudessa. Koneen edustaja kertoi, että heidän mielestään asia on samoin kuin perhe-elämässä: parhaat hetket vietetään hiljaisuudessa.

Ohjelmamme näytti kuitenkin monissa jäsenyrityksissäkin ilmeisesti liian vaatimattomalta, eikä siitä tullut hittiä, vaikka eräässä voimakkaassa kasvuyrityksessä se nimettiinkin heidän punaiseksi kirjakseen.

Ei sille juuri ilmaantunut jäljittelijöitä naapuriliitoissakaan, vaikka niissä usein melko suoraan kopioitiinkin metallin sopimus- ja muita tekstejä. Mm. metsäteollisuuden puolella se ei herättänyt kiinnostusta.

Kirjoitin siitä neljännesvuosisata sitten:

+>>

Tuon ohjelman pahin vika on siinä, että se on ihan kotikutoinen ja sen saa liiton toimistosta ilmaiseksi. Jos sen kannessa komeilisi jonkun kansainvälisen profeetan nimi, jonka siipien suojassa vielä järjestettäisiin hienoja seminaareja, niin tuosta paketista maksettaisiin kilvan muutamia tuhansia markkoja.

+<<

Omaan ajatteluuni se on kuitenkin vaikuttanut syvälle ja pitkälle, kuten tästäkin kirjoitelmasta voinee havaita. Jos se olisi saatu tehokkaasti käyttöön, monilta nykypäivän ongelmilta olisi vältytty.

Työnantajajärjestöillä olisi ollut yli kolme vuosikymmentä aikaa jalostaa ajatuksia edelleen ja soveltaa niitä käytäntöön, ja lama olisi antanut siihen erityisen aiheen. Ainakaan julkisuudessa tai jäsenen näkökulmasta sisältäkään katsottuna mitään sen suuntaista ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Päinvastoin on otettu takapakkia, ja viimeaikaiset selvitykset osoittavat, että johdon ja työntekijöiden näkemykset ovat entistä kauempana toisistaan mm. kysyttäessä yritysten ilmapiirin avoimuutta. Eräänlainen murheellinen kulminaatiopiste saavutettiin paperiteollisuuden monivaiheisen työtaistelun aikana.

Osaltaan tähän näyttää vaikuttaneen myös uusi organisaatio, jossa elinkeinopolitiikka ja työmarkkinapolitiikka Etelärannassa on yhdistetty saman johdon alle, ja työmarkkinapuoli on yleensä jäänyt toisen luokan asemaan. Kärjessä olevilta henkilöiltä puuttuu työmarkkina- ja työsuhdekysymysten syvällinen tuntemus.

HK-ohjelmalla pyrittiin järjen käytön maksimointiin, mutta nyt ei järjellä näytä olevan kysyntää, voimasta tuntuu olevan puutetta.

+>>

Vapaasana.net 30.12.05
TYÖMARKKINOILLA VOIMA SYRJÄYTTÄÄ JÄRJEN

Asian arvon kokoisilla kirjaimilla kerrottiin pari vuotta sitten, kuinka elinkeinoelämä "yhdisti voimansa", kun teollisuuden ja palveluelinkeinojen kaikki edunvalvonta pantiin saman organisaatiokaton alle. Mukana olivat siis sekä työnantajatoiminnot että muu edunvalvonta. Syntyi mahtijärjestöksi kutsuttu Elinkeinoelämän keskusjärjestö EK, joka käsittää sekä työnantajatoiminnot että muun edunvalvonnan.

Palkansaajapuolen reaktiot olivat luokkaa ne jyrää meitin. Haikailtiin "vastavoimaa" ja voimien kokoamista. Sitä on sen jälkeen huhuiltu ilman menestystä.

Mutta uusia yksittäisiä voimamiehiä on kyllä noussut vuoronperään näyttämään työnantajille, että komeat kulissit eivät riitä. Pikkujättiläinen AKT nöyryytti yllätyskäänteen jälkeen tupotielle lähtenyttä EK:ta mennen tullen sekä neuvottelujen alku- että loppuvaiheessa liikenteen ja satamien sulkemisella.

Varsinainen kova kolmen miehen kopla palkansaajajärjestöissä muodostuukin nyt AKT:n puheenjohtajan Timo Rädyn lisäksi Merimiesunionin Simo Zittingistä ja Toimihenkilöunionin puheenjohtajaksi sivusta hankkiutuneesta Antti Rinteestä. Näiltä kaikilta voi jatkossa odottaa mitä tahansa operaatioita, jos tarvitaan lisää valtaa tai entinenkin tuntuu uhatulta.

Räty ja Zitting hallitsevat kuljetusten avaintehtäviä, ja Rinteellä on käsissään kaikkialle teollisuuteen ulottuvat toimihenkilötehtävät, joiden pysäyttäminen lamaannuttaa teollisuuden nopeasti.

Omat lähikokemukseni kaikista kolmesta kertovat, että aiheutetut vahingot pikemminkin innostavat kuin pidättelevät herroja tovereita. Zitting tosin oli leivättömän pöydän toiselle puolelle SAK:n nuorena lakimiehenä osuessaan vielä kiltti poika, mutta saatuaan legendaarisen lakkokenraalin Niilo Wällärin aikoinaan johtaman liiton komentoonsa hän oppi nopeasti isojen poikien elkeet.

Rädyssä vahinkojen valittelu herätti pikemminkin hilpeyttä ja kirvoitti toteamuksen, että se on työtaistelun tarkoituskin. Toimien laillisuus ei juurikaan kiinnostanut. Ja miksi kiinnostaisikaan, onhan ay-liike ainoa ryhmä yhteiskunnassa, joka saa tarkoituksella aiheuttaa vahinkoa toisille. Ja ilman vastuuta, kuten kyseinen tapauskin osoitti.

Rinnettä on mainittu pääkirjoituksissa räväkäksi otteissaan. Ilmaus on kovin lievä. Fanaattinen kuvaa paremmin tapaa, jolla hän ajoi lamavuosina 1,2 miljoonan markan kannetta kymmenen AKT:n jäsenen puolesta pientä pohjoissuomalaista kuljetusyritystä vastaan. Onneksi siinä toisin kuin Rädyn kohdalla oikeuslaitos oli tehtävänsä tasalla. Läpi mennessään kanne olisi ilman muuta kaatanut yrityksen, mikä ehkä oli tarkoituskin. Nyt selvittiin yrittäjän sairaalareissulla.

Enteellisiä ovat ay-kollegojen kertomukset siitä, miten Rinne tuon tuosta tokaisee, että "tämä ajetaan läpi vaikka lakolla". Sopiva aika ja paikka ovat hakusessa. Siinä olisi oiva vedonlyönnin kohde. Rahaa liikkuu enemmän kuin jalkapallossa, eikä sopupelistä ole pelkoa. Ilmainen vihje: yt-lain kiristys tai riittävän näyttävät irtisanomiset saattaisivat kelvata syyksi ensihätään.

Valtiovalta on kutsunut järjestöt puhutteluun, kun viime tupokierros osoitti sen mielestä heikkoa sitoutumista kolmikantaan. Uuden EK:n piirissä tarvittaisiin selvitys siitä, mikä sai sen yllättäen pyörtämään kantansa, lähtemään tuposeikkailujen ja unohtamaan puheissa väläytellyn "uuden polun".

Oliko lupaus varallisuusveron poistosta ratkaiseva syy, vaikka se oli kerrottu jo ennen kierrosta ja olisi tullut joka tapauksessa Perheyrittäjien Liiton ansiokkaan esityön jälkeen. Kuinka arvioitiin mahdollisuudet menestyä ilman paperiteollisuutta?

Onko selitys tupojen jatkumiselle se, että EK:n jäsenliitot haluavat purjehtia sopimussatamaan tupo-mukavuuslipun alla omaa raskasta työtä välttäen? Paperiteollisuuden kivikkoinen taival ei tainnut olla rohkaiseva.

Metsäteollisuus ry:n työmarkkinajohtaja Arto Tähtinen totesi taannoin merkkipäivähaastattelussaan, että liitto ei onnistunut viestimään, mitä globaali kilpailu paperiteollisuudelta vaatii. Ongelmaa pyritään nyt ratkaisemaan "yhteistyössä Paperiliiton, keskusjärjestöjen ja valtiovallan kanssa".

Yksi joukosta puuttuu ja sen mukana kaikki: paperimies tai -nainen tehtaan lattialla. Ellei laskeuduta lattiatasolle ja aloiteta sieltä, yläkerran julistukset johtavat entistäkin huonompiin tuloksiin. Ne työllistävät vain työryhmien jäseniä.

Perheyrityksensä M-realille myynyt ja yrityksessä johtotehtävissä jatkava belgialainen Jacques Meulemans protestoi voimakkaasti ja poikkeuksellisesti suomalaisten johtamistapaa Kauppalehdessä. Hän sanoi, että suomalaiset eivät ota "riittävästi huomioon neuvottelukumppanin persoonaa ja anna tälle arvostusta".

Tämä tuskin on paperiteollisuudessamme yksittäistapaus. Bulkkituotannossa ihminenkin on bulkkitavaraa, työvoimaa.

Voisikohan työn vanhan peruslain muuntaa työmarkkinoiden perussäännöksi: minkä voimassa voittaa, sen järjessä menettää.

J.K.

Mikäli Halonen valitaan uudelleen presidentiksi, mm. tämä kolmen kovan kopla voi huokaista helpotuksesta. Jälleen on turvattu kuuden vuoden jatkoaika, jolloin he voivat vapaasti mellastaa miten tahansa ilman pelkoa, että tasavallan korkeimmalta huipulta tulisi pienintäkään viestiä, että olisi aika ajatella asioita uudelleen.

He kaikki ovat "Halosen poikia", kasvaneet saman ihmiskäsityksen ja jätkämäisen kulttuurin maaperästä kuin "Valtakunnan simputtaja" (A-piste) Halonenkin. Siksi SAK on nimennyt Halosen omaksi ehdokkaakseen.

Pojat on poikia ja voivat tasavallan ylimmän johdon siipien suojassa toteuttaa omaa fanaattista vallanhaluaan ja simputuksen tarvettaan sekä SAK- ja demaritaustaiset selvitysmiehet jatkaa selvityksiään. Muiden puheet kilpistyvät tästä suojauksesta turhina höpinöinä.

Alkavana vuonna 2006 tulee kuluneeksi 25 vuotta Näin tehdään tuhopolitiikkaa -kirjan ilmestymisestä. Sen tulisi olla enää vain huvittava historiallinen dokumentti siitä, miten alkeellisesti asioita hoidettiin neljännesvuosisata sitten.

Näin ei valitettavasti ole, vaan ainoa olennainen muutos on siinä, että kommunistien jäätyä historialliseksi jäänteeksi ei ole entisen mallista valtataistoa näiden ja demarien välillä. Kirjasta alkusysäyksen saaneet joustot ovat kovin vaatimattomia mutta sitäkin vahvemmin ylimainostettuja.

Presidentti Ahtisaaren asettama Matti Pekkasen työryhmä kanonisoi työmarkkinapysähtyneisyyden, jota Jorma Ollila on toistuvasti kritisoinut, tosin työryhmän jäsenyyden synnyttämän vahvan jääviyden rasittamana.

Jos työryhmän raportti olisi ollut niin hyvä kuin sitä muistojen kultaamissa puheissa mainostetaan, työttömyys ei vahvan nousukauden oloissa olisi ollut ongelma enää aikoihin. Nyt joudutaan taistelemaan vanhoilla eväillä uusissa oloissa, joissa yhteiskunta on käynyt entistä pahemmin haavoittuvaksi, mistä Rinne tulee järjestämään havainto-opetusta kovaan hintaan.

+<<

Haloslaisen hurmoksen vallassa hänen seuraajansa nyt pyrkivät kiivaasti yt-lain kiristämiseen. Ilmeisesti irtisanomiset aiotaan lailla kieltää. Voi pyhää yksinkertaisuutta!

Vaatimuksen kärjessä näyttää olevan Akavan lakimies Minna Helle, joka aiemmin Journalistiliiton lakimiehenä osoitti neuvotteluissa olevansa Halosen veroinen yksiniittisessä jyräävyydessään.

Eikö sen tason koulutuksella todellakaan ollut mahdollista löytää laadukkaampaa seuraajaa eläkkeelle siirtyneelle järkevälle ja sivistyneelle Pentti Itkoselle? Akavan jäsenenä Lakimiesliiton kautta joutuu kyllä tuntemaan häpeää edusnaisensa puolesta.

Yrittäjäjärjestöllä olisi ollut ainutlaatuinen missio lähteä rakentamaan luottamusta ja ihmisläheistä yhteistoimintaa lattiatasolla ohi virallisten esterakenteiden, niin pitkälle kuin se on mahdollista. Sillä ei kuitenkaan ollut tähän tarvittavaa tietoa eikä oivallusta, vaan se lähti rimpuillen pyrkimään "tupopöytään" osaksi virallista systeemiä ja sai armopalapaikan EK:n porstuan kahvipöydässä.

Takaisin edelliseen lukuun
Siirry seuraavaan lukuun