Punapresidentti

Haloselta muutoksen eväitä?

Ei Grattonin kuvaamaan "demokraattiseen yritykseen" täydellisessä muodossaan varmaan koskaan päästä. Ei se yksistään johdu termin sisältämästä kauneusvirheestä. Asia nousi meilläkin vahvasti esille 1970-luvulla, kun maahan puuhattiin yritysdemokratiaa, josta puhuttiin myös mies ja ääni -periaatteena.

Silloinen KOP:n pääjohtaja Jaakko Lassila huomautti, että osakeyhtiössä on markka ja ääni -periaate ja sai niskaansa suuret haukut, mutta oli silti oikeassa.

Mutta Grattonin kuvaama ihmistä kunnioittava ja hengeltään demokraattinen johtamistapa on ennen pitkää ilman muuta välttämätön, mitä pikemmin sitä parempi.

Eikö siis Tarja Halonen voi antaa alkutahdit siihen suuntaan? Hänhän on sanonut pyrkivänsä osoittamaan henkistä johtajuutta.

Edellä sanotun lisäksi perusteluja voidaan hakea akateemikkotasolta. Paavo Haavikko kiiruhti kohta Halosen ensimmäisen kauden alkuvaiheessa piirtämään tästä ylistävän kirjallisen muotokuvan, joka paljasti asioita enemmän kuin kirjoittaja ehkä tajusikaan.

+>>

Verkkolehti www.vapaasana.net/08.01.02
Haavikko, Halonen ja Suomen Pankin nimitykset

"Naisen muotokuva politiikan kehyksissä" on Paavo Haavikon Tarja Halosen tarinan takakannen alaotsikkona. Tosiasiassa kuva on Haavikon kehyksissä, ja kerrankos sitä sattuu, että kehykset ovat kuvaa arvokkaammat. Kun kirja nostaa Halosen Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen tasolle, selviää samalla kirjoittajankin asema.

Kyllä kirjasta silti löytää monia Halosen toimia selittäviä aineksia, jopa Suomen Pankin nimitykset ovat hyvin luontevia sen taustaa vasten. Jos niistä nyt enää uskaltaa puhua presidentti Koiviston hirmuisella jyrähdyksellä uhkaamisen jälkeen.

Kirjan mukaan Halonen kävi vasta yli kymmenvuotiaana ensimmäisen kerran Pitkänsillan toisella puolella keskikaupungilla. Haavikko syyllistää Heikki Wariksen, kun tämä kuvasi Kallion seudun kurjuuden, missä "köyhyydestä tuli rikos", ja missä Halosesta kehittyy nainen, joka "kaivautuu kuin pesivä lintu hiekkaiseen nummeen".

Näistä lähtökohdista valmistuneelle juristille ammattiliittoura on lähes väistämätön. Hänellä "maailman hallitseminen alkaa ympäristön järjestyksestä" ja äidin "maton rimpsut suoraksi" -ominaisuus on periytynyt tyttärelle. "Häiriön aiheuttaminen tarkoitti erottautumista tasaisesta joukosta". Täsmälleen. OsuVa-tiedotteen "muslimihuivikaan ei peitä tiukkapipoista ay-juristia" aikaan Haavikon vankat perustelut eivät vielä olleet tiedossa.

Hiekkanummeen pesimään kaivautumisen on juuri SAK kehittänyt huippuunsa, ja sama tekniikka soveltuu hyvin uuden perustuslain presidentille jättämään valtareviiriin.

Haavikko hakee kaivautumiselle pohjaa perustuslaista pudottaen pääministerin juoksupojaksi ja eduskunnankin statistiksi presidentin rinnalla. Kyllä Haavikko painavin argumentein onnistuukin osoittamaan perustuslain huteruuden. Perustelujen mukaan presidentin valtaa on ollut tarkoitus vähentää, mutta lakiteksti toteaa yksikantaan presidentin johtavan ulkopolitiikkaa, vaikkakin yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Haavikko perustaa kantansa työnantajan työnjohtovaltaan. Työnantajalla on rahat, joten tämä päättää, vaikka saakin yhteistoiminnan kautta tietoa työntekijöiltä, kuten presidentti hallitukselta.

Tässä on täydellinen looginen häränpylly. Rahat eli budjettivalta on eduskunnalla, johon hallitus nojaa. Haavikon logiikan mukaan hallituksella siis tulisi olla ykköstila.

Haavikko sotkee myöskin vallan alkuperän. Työnantajalla on työsopimuksen perusteella alkuperäinen työnjohtovalta, jota yhteistoimintalaki lievästi rajoittaa. Sen sijaan eduskunta käyttää alkuperäistä kansan valtaa, josta presidentin valta on poikkeus. Haavikon olisi kannattanut hankkia Haloselta työoikeuden tuntemusta.

Kävi hieman nolosti, kun arvio valtareviiriin kaivautumisen tunnetuimmasta esimerkistä vanheni heti kirjan ilmestyttyä. Haavikko selittää Suomen Pankin ensimmäisen nimityskierroksen jälkeen, että Halonen ei puuttuisi johtajien lukumäärään. "Ylitsekävely ei ollut itsetarkoitus. Kerta riitti osoittamaan, missä punainen matto kulkee." Ei ollut pesä vielä riittävän syvällä hiekkanummessa.

Samalla vanheni Haavikon kirjaama ohje, että "demokratiassa presidentin tulee antaa valtaa niille, joille valtaa on jaettu".

Haavikon hellässä käsittelyssä Halosen viatkin saavat valtiomieshohteen. Paikan sarjan huipulla sinetöi se, että "Paasikiven ja Kekkosen röyhkeys ei ole vierasta Halosellekaan". Tosi on. Ja kuvattu tausta selittää myös ne Halosen hämmentävät lausahdukset, että nuoruudessaan lähes jokainen lankeaa jonkinlaiseen rikokseen.

Halosen ulkopolitiikka on Haavikon mukaan "laajan aktiivista". Kuitenkaan vierailevalle Putinille hänellä "ei ollut Karjalan keskustelun välttämättömänä edellytyksenä mitään ehdotusta Karjalan talouden kehittämiseksi". Haavikko siis joutui tekemään saman johtopäätöksen, jonka kirjasin omaan tapahtuma-aikaiseen kolumniini (ks. tuonnempana).

Haavikon mukaan "Venäjä tuli otetuksi huomioon nimellisarvonsa mukaisesti Suomen ulkopolitiikassa", ja Halonen on muita Euroopan valtiomiehiä paremmin tajunnut Venäjän erityisaseman. Häntä ei häiritse, että vaalitentissä Venäjän erityisasema oli Halosen mukaan "siinä ja siinä", sillä hän on unohtanut sen, samoin kuin Halosen julkisuudessa käynnistämän Itävalta-sekoilunkin.

Taikatempunomaisesti Haavikko saa koko pataluhaksi haukkumansa EU-politiikan osumaan Lipposen piikkiin, vaikka Halonen hankkiutui hänen mukaansa valtiomieheksi ulkoministerinä, kun Ahtisaaresta ja Lipposesta ei ollut mihinkään. Mutta monista muista Halosen kokovartalonuoleskelijoista, mm. Hesarin Unto Hämäläisestä, Haavikko eroaa edukseen jättäessään hänen karvaiset kissansa nuolematta. Toki ne sentään kertamaininnallakin ohittavat tärkeydessä Itävalta-boikotin.

Olisiko ihmeen selittäjänä rakastuminen Haloseen, kuten Claes Andersson oletti aamutv:n Jälkiviisaat-ohjelmassa. Vai olisiko Haavikko antanut tehtävän haamukirjoittajalle, kuten hän itse oli haamukirjoittanut Kekkosen julkaistut muistelmat. Näin ainakin selittyisi se, että käsitys mm. Koivistosta ja Elisabeth Rehnistä on vastakkainen Haavikkoon verrattuna. Rehnin poliittinen profiili on "hento", kun se edellisen vaalin jälkeen oli niin vankka, että Haavikko ilmoitti kirjoittavansa hänestä kirjan, joka ei tosin vielä liene ilmestynyt.

Tämä kirjoittaja ei näy edes tuntevan mm. Haavikon tuomiota Koivistosta Parnassossa vuonna 1989: "En äänestä tämän presidentin aikana". Tämän kirjoittajan mukaan kun poliitikkojen mollaaminen ei ole kuulunut poliittiseen kulttuuriin sitten Kekkosen päivien.

+<< Varmemmaksi vakuudeksi:

+>>

Varjoehdokas tiedottaa: 27.01.2000
MUSLIMIHUIVIKAAN EI PEITÄ HALOSESSA TIUKKAPIPOISTA AY-JURISTIA

Vasta aivan vaalikampanjan loppumetreillä ollaan pääsemässä tulevaisuutemme kannalta olennaisiin asioihin. Nyt Halonenkin puhuu entistä painokkaammin hyvinvointiyhteiskunnan puolustamisesta ja jopa pienyritysten ymmärtämisestä. Todellisuus on kuitenkin toinen. "Pidä vanhat arvos´" on ay-liikkeen evästys hänelle, ja se merkitsee tiukkapipoisen ay-lakimiehen arvoja, joiden voimalla ennen muuta jaetaan toisten hankkimaa varallisuutta ja käydään armotta yrittäjän kimppuun työpaikoilla ja oikeussaleissa 1800-luvun henkeen perustuvien säännösten voimalla.

Olen ollut työmarkkinatehtävissä 1960-luvun puolivälistä lähtien, siis myös sinä aikana, jolloin Halonen oli SAK:n lakimiehenä, mm. seitsemän vuotta työtuomioistuimen jäsenenä. Tänä aikana työtä antavaa yrittäjää ahdistelevien ay-juristien armeija on moninkertaistunut vahvuudeltaan ja otteet koventuneet. Samalla työn antamisen säännöt ja ehdot ovat tiukentuneet tuntuvasti, Halosen arvojen pohjalta, hänen taustavoimiensa ja hänen itsensä toimesta.

Työpöydälläni on parhaillaan erään asiakkaani Halosen kollegalta saama kirje, jossa vaaditaan neljän päivän varoitusajalla 22 466 markkaa korvausta ylityö- ja irtisanomiskorvauksina täysin tekaistun perustein pyytämättä ensin edes selvitystä asiasta. Asiasta selviytyminen joko oikeudenkäynnin kautta tai sopimalla vaatii yrittäjältä runsaasti turhaa työtä ja vie rahaa.

Toisessa työn alla olevassa tapauksessa ammattiliitto on repinyt auki paikallisten osapuolten välisen sopimuksen pekkaspäivistä luopumisesta ja vaatinut oikeudessa korvausta lähes 100 000 markkaa.

Tämä toimintatapa edustaa sitä Halosen vanhaa tiukkapipoista arvomaailmaa, jota edes muslimihuivi tai muu huppu ei peitä. Huppu yritetään nyt tosin vetää kansalaisten silmille, etteivät nämä oivaltaisi tätä tekojen ja puheiden ristiriitaa ja samalla sitä, että näin toimien jakovarat loppuvat ja hyvinvointi kuihtuu.

Riitta Uosukaisen koiraan poikimisesta lausumaa soveltaen voi sanoa, että nyt näyttää naaraskin siittävän, kun Halonen levittää ympärilleen yrittäjien ymmärtämystä. Kuulopuheet yrittäjistä eivät ymmärrykseen riitä, vaan Halosen on esitettävä käytännön toimia, miten hän aikoo lisätä jaettavan määrää ja parantaa työllisyyttä. Ellei hän selvitä tätä, hän syyllistyy kansalaisten tietoiseen harhauttamiseen. Tasa-arvo ja muut Halosen kauniit periaatteetkin ovat tyhjän päällä, jos jaettava loppuu.

+<<

Professori Matti Virén otti varsin voimakkaasti kantaa Halosen sanoihin lähes jokaisen nuoruudessa löytyvästä rikollisuudesta pitäen sellaista kantaa sopimattomana. Ei sitä kansakunnan ylimmältä vallankäyttäjältä ja "maan äidiltä" voidakaan pitää sopivana, eikä myöskään tosiasioitten mukaisena.

Ei näistä lähtökohdista nousta ottamaan askeltakaan Grattonin suuntaan.

Mitä prekariaatti tarkoittaa?

Prekariaatin puhemiehet selittävät vähän omituista latinalaisperäistä sanaa siten, että se tarkoittaa mm. jonkin armoilla olemista. Tarkkaavainen lukija saattoi havaita saman sanan Halosen globalisaatiopuheita kommentoivasta kirjoituksestani. Kansalaisen on oltava edunvalvontainstituutioiden armoilla.

Halosen yksilöä halveksiva marxilainen ideologia ja maton rimpsut suoraksi -kasvatus ei voi mitenkään sallia, että työntekijät Grattonin kuvaamin tavoin sooloilevat. Perustulo tai kansalaisraha ei hänelle sovi, sillä kansalaista, jolla ei ole työtä, on nöyryytettävä mm. määräajoin ilmoittautumaan jollakin luukulla.

Tämän ihmiskäsityksen pohjalta on täysin luonnollista haukkua ja halventaa alaisia jopa toisten nähden ja kiroilla heille siihen tapaan kuin Juho-Pekka Rantalan haastattelu A-pisteessä kertoi. Tämä kuitenkin poikkesi aggressiivisuudessaan paapovasta journalismista niin paljon, että se saattoi tuoda vain lisä-ääniä Haloselle. Kuitenkaan sen paikkansa pitävyydestä ei ole vähäisintäkään epäilystä.

"Mikään ei ole kauempana todellisuudesta kuin Halosesta annettu Muumimamma-kuva", kertoi eräs haastateltu virkamies, ymmärrettävistä syistä nimettömänä.

Ällistyttävää oli, että tällekin menolle löytyi ymmärtäjiä. mm. Iltalehden pääkirjoitussivulta: "Kansalaiset taitavat tykätä tyylistänne ... Eihän kukaan ole herra (tai ihailtu rouva) kamaripalvelijansa silmin".

Elämmekö todella vielä kamaripalvelijoiden aikaa? Vai elämmekö Iivana Julman aikaa, joka kuritti kansaa, mutta josta kansa Dostojevskin mukaan sanoi: "Herra on kuitenkin pannut hänet hallitsijaksemme". Mutta me olemme itse valinneet Halosen, ei siitä pidä toisi syyttää.

Hallitsijoiden ikiaikainen tapa kohdella kansalaisia lapsinaan tarjoaakin heille monia etuja. Paitsi, että heille voi tiuskia kuin lapsille, heille voi kertoa mitä haluaa tai jättää kertomatta, kuten Itävalta-sekoilussa.

Tämä tosin on osa suomalaista poliittista kulttuuria, mutta Tarja Halonen on siinä mestaritasoa, kuten Arto Lahti tiedotteessaan 11.01.06 osoitti.

Takaisin edelliseen lukuun
Siirry seuraavaan lukuun