Punapresidentti

Valpurina vavahti

Vappuyön (2006) tapahtumat Helsingin vanhojen makasiinien liepeillä olivat kuvaava ja samalla murheellinen tapahtuma. Se kuvaa hyvin, miten monen valovuoden päässä nykyiset vallanpitäjät ovat niistä uusista ajatuksista, jotka nousevat nuorien mukana seurauksena vanhempien polvien poliittisesta lyhytnäköisyydestä. Oli hyvä, että tapahtuma avasi edes pienen kurkistusreiän nousevaan maailmaan.

Murheellista oli se, että nykyvallankäyttäjiltä ja heidän hännystelijöiltään puuttuu niin totaalisesti kyky erottaa olennaista asiaa sitä peittäviltä lieveilmiöiltä. Työnantajajärjestö EK ei pitänyt arvolleen sopivana edes osallistua tv-keskusteluun, kun siinä oli mukana ns. prekariaatin edustajia, joita automaattisesti pidettiin laittomuuksiin syyllistyneinä, kun kiistatta selviä laittomuuksia oli lähituntumassa tapahtunut.

Toisaalta ilman tuota vappuyön rähinää ei olisi päästy esittämään asiaa, joka oli tarpeen saada esille, vaikka niin harvoilla olikin kyky kuunnella sitä.

Itse keskustelussa nämä nuoret jaksoivat hämmästyttävän asiallisesti ja järkevästi argumentoida asiaansa, vaikka toista näkemystä edustavat keskustelijat olivat lähes primitiivireaktion vallassa. Kokoomusnuoreksi kuvaruudussa nimetty keskustelija loisti selkeällä tyhmyydellään, vaikka olikin taustatietojen mukaan päässyt 17-vuotiaana ylioppilaaksi ja senkin jälkeen menestynyt loistavasti mm. kauppatieteen opinnoissa.

Monisanaisella amerikankielisellä johtajatason tittelillä varustettu yrityksen edustaja - taisi olla business opportunity director - niin suurta kyvyttömyyttä kuulla toisia keskustelijoita, että olisi nolottanut, jos olisi joutunut samaistumaan häneen.

Edes kansantalouden alkeellisia rakenteita ei tunneta, mikä kyllä on pitkälti ylistetyn koulutusjärjestelmämme syytä. Kun sanotaan, että niin suuri raha on poissa jostakin, niin eihän asia niin ole. Ei raha ole kiinteästi jossakin paikassa lepäilevä paperikasa, vaan kiertävä arvovirta. Kyllä kansalaisrahakin hyvin nopeasti palaisi takaisin kulutuksen kautta arvonlisä- ja muinakin veroina, mahdollisesti myös palkkaverona, jos työn tarjoaminen vielä pysyisi mielekkäänä.

Siirtymäaikana tietenkin syntyisi vajausta, mutta mm. juuri nämä asiat tulisi selvittää, ennen enempää kiistelyä.

Sen sijaan työnantaja- ja yrittäjäjärjestöjen johtohenkilöt ovat pitäneet arvolleen sopivana laukoa niitä samoja älyttömyyksiä kahden vuoden koeajasta, joilla eteläisemmän Euroopan valtaa pitävät pölvästit ovat jo saaneet riittävästi vahinkoa aikaan.

Suomessa vaatimusta ei tosin ole kohdistettu nimenomaan nuoriin, kuten Ranskassa, mutta viittaus siihen suuntaan samaistaa sen joka tapauksessa nuoria koskevaksi, mitä se tietenkin käytännössä ennen muuta olisikin. Eräs nuorista mainitsi tv:ssä nimenomaan EK:n johtajan Eeva-Liisa Inkeroisen asiaa koskeneen puheenvuoron, joka oli jatkoa Inkeroisen aiempien ajatuksen karkailujen sarjaan, mm. pakollisesta isyyslomasta. En ostaisi siltä naiselta käytettyä työehtosopimusta.

Kun Palvelutyönantajien PT yhdistettiin entiseen TT:hen, sen vanhat työmarkkinapoukkoilun perinteet näyttävät siirtyneen piilevinä uuden järjestön sisälle. Aika näyttää, mitä se siellä aikaansaa.

Vaatimus kahden vuoden koeajasta on mieltä vailla. Mieletöntä on ollut lisätä irtisanomissuoja nykyisiin mittoihinsa yli sen, mitä Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimus ja suositus edellyttivät 1960-luvun puolivälissä. Sen mukaan työsuhdetta ei saanut päättää ilman asiallista syytä (due reson), ja sellaista väittävän tuli lähtökohtaisesti näyttää väitteensä toteen.

Tähän ja alkuperäisiin muutaman kuukauden palkan suuruisiin korvauksiin tulee palata, ja ennen pitkää joudutaan joka tapauksessa palaamaan, mutta koeajaksi tulee riittää puoli vuotta, mitä se nykyiselläänkin voi erityistapauksissa olla.

Ei meidän ole pakko edes EU-aikana jäljitellä kaikkea eteläisemmän Euroopan typeryyttä. Jos kopioimme suoraan sikäläisten höyrypäiden toilauksia, ei pidä ihmetellä, jos täällä kopioidaan myös sikäläisiä mellakoita. Vaikeaa niitä on saada täällä syntymään, mutta eiköhän se onnistu, kun oikein yrittää.

Kun maahan 1980-luvun alussa säädettiin ns. työsuhdeturvalaki, jota on sanottu laiskan suojelulaiksi, Etelärannan järjestöt pilkkasivat ja syyttivät yksissä tuumin perusteettomasta populismista työllistämiskynnyksen nostosta varoittanutta silloista yrittäjäjärjestöä SYKL:oa. Nyt siellä on kaivettu vanhat perustelumme esiin, mutta niitä käytetään myös älyttömien asioiden ajamiseen. Ja vahinko on jo tapahtunut.

Jos nuoria tosimielessä halutaan yrityksiin yhteistyökumppaneiksi, ei työvoimaksi, on ehkä syytä opetella puhuttelemaan heitä ihmisiksi.

Takaisin edelliseen lukuun
Siirry seuraavaan lukuun