Punapresidentti

Lepovuoroon?

Vuoden 1994 presidentin vaalien opetuksista eräs päällimmäisiä oli, että kun taisteleva ay-liike ja taisteleva feminismi yhtyvät, niistä syntyy niin mahtava voima, että sille ei ihmisvoimin kukaan mahda mitään.

Esko Aho selitti vuoden 2006 vaalien edellä, että hänen valintansa ei edellisellä kertaa olisikaan ollut oikein, koska kansa ei ehkä olisi vielä ollut valmis vastaanottamaan niitä asioita, joita hän olisi edustanut.

Selitys on melko outo. Olikohan Suomen kansa valmis siihen Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyön politiikkaan, jonka Paasikivi ja Kekkonen ajoivat sotien jälkeen läpi? Johtajuuden perustehtäviä on saada kurssi muuttumaan siihen suuntaan, jonka näkee oikeaksi. Ja sen ensimmäinen tehtävä on hakea oikea suunta.

Kun vuoden 2006 presidentin vaalit lähestyivät, valmistauduin niissä sivusta seuraajaksi. Katsoin jo tehneeni oman osuuteni, ja kotitekoinen "postinikin" oli jo päättymässä.

Mutta sitten se iski taas. Henkilökohtainen ongelmani.

Ensimmäisen kerran se muistutti tosimielessä olemassaolostaan neljännesvuosisata sitten vuosina 1980-81. Julkaisin viimeksi mainittuna vuonna ensimmäisen kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa. Se tuli julki samoihin aikoihin kuin Helsingin Sanomien poliittisen osaston toimittajien Lauantaiseuran salanimellä kirjoittama Tamminiemen pesänjakajat, mutta synnytti julkitulovaiheessaan paljon tätä suuremman mediamekkalan. Tosin media ei sanana silloin vielä ollut yleisessä käytössä.

Lauantaiseuran kantajäsen Anneli Sundberg kertoi silloisen STK:n toimitusjohtajan Pentti Somerton suuhun pannuin sanoin, että kirja johtui kirjoittajan henkilökohtaisista ongelmista.

Silloin ei vielä tiedetty Sundbergin arviota rasittavasta jääviydestä kilpailijaksi koetun kirjan suhteen, mutta pidin joka tapauksessa arviota melkoisen loukkaavana sekä itseäni että Somertoa kohtaan, jonka kannan uskoin tietäväni toisenlaiseksi.

Myöhemmin Sundberg sai Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon, ja jouduin toteamaan, että palkinnosta päättävät olivat hyvin eteviä, sillä he tiesivät, kuinka viisas toimittaja Sundberg oli. Kyllä hän oli nähnyt asian aivan oikein.

Pari vuotta sitten sanoin alajärveläisen Järviradion haastattelussa melko aktiivisen kirjoitteluni syytä kysyneelle toimittajalle, että kaikki johtui pahasta henkilökohtaisesta ongelmastani. Minulla on vakavalla tavalla alentunut tyhmyyden ja röyhkeyden sietokyky. Kun jompikumpi menee tietyn rajan yli, en pysty seuraamaan sitä vierestä "tumput suorina", mikä lahja ihmisten enemmistölle on suotu.

Psykoanalyytikko ja monien loistavien kirjojen (mm. Pako vapaudesta ja Rakkauden vaikea taito) kirjoittaja Erich Fromm jakaa ihmiset toisaalta sellaisiin, jotka välittävät ja toisaalta niihin, jotka eivät välitä. Hän sanoo omien kokemustensa tukevan tutkimustuloksia, että tähän taakkoja ottavaan vähemmistöön kuuluisi ehkä runsaat kymmenen prosenttia.

Loput kuuluvat siihen ryhmään, jotka Martin Luther King nimesi vaarallisimmiksi: Vaarallisia eivät ole ns. pahat ihmiset, vaan hyvät ihmiset, jotka ovat välinpitämättömiä epäoikeudenmukaisuuksien suhteen.

Vastasin lähes koko 1970-luvun Suomen suurimman ja enimmin korpilakoilla, kuten silloin sanottiin, rasitetun työnantajaliiton, metalliteollisuuden työnantajaliiton työehto- ja lakiasiain osaston toiminnasta. Mutta kymmenluvun lopulla tuli uskon puute. Aloin ajatella omin aivoin, mikä yleensä tietää ongelmia.

Olimme jatkuvasti lisänneet työllistämisen taakkaa ja rakentaneet rahasta ja säännöistä uutterasti eristysmuuria työn ja tekijän välille. Olimme pystyneet vain karsimaan pois osan meille liukuhihnalta kannetuista me vaatimme-papereista.

Hallituksemme jäsenetkin olivat toistuvasti ihmetelleet, miksi työnantajat käyvät vain puolustustaistelua. Erään tällaisen keskustelun aikana hallitukseemme pkt-yritysten edustajana värvätty evp. everstiluutnantti Antti Järvilehto, joka oli eläkepäivinään ryhtynyt yrittäjäksi, sanoi: "Hyvät herrat, pyydän huomauttaa, että ei tämä ole puolustustaistelua, tämä on viivytystaistelua".

En voinut olla näin järjettömässä menossa mukana, ja uskoin, että kun se kerrotaan laajemminkin, niin asiaa ryhdytään korjaamaan. Sellaista sinisilmäisyyttä oli vielä tuohon aikaan liikkeellä paljon nykyistä enemmän.

Nyt kynnys ylittyi, kun Halonen ponnahti äitienpäivänä "maan äitinä" Ylen Arto Nybergin ohjelmaan kertomaan liikuttavia tarinoita tyttärestään "Nököstä" ja muista äidillisistä asioista.

Ikään kuin sattumalta hänen virallinen kampanjansa alkoi kahden viikon kuluttua.

Ylitys tapahtui tällä kertaa röyhkeyden saralla, ja Arto Nybergin ohella muutamat Ylen demaripomot saivat sähköpostia:

+>>

From: Kauko Parkkinen
To: arto.nyberg@yle.fi
Sent: Monday, May 09; 2005 8:37 AM
Subject: Loistava kampanja-avaus "maan äidiltä"

On hienoa, ettei Halonen ole virallisesti ilmoittautunut presidenttiehdokkaaksi, jolloin demarivetoinen Yle voi tälläkin tavoin tehdä loistavaa kampanjaa. Kun kuitenkin yksi ja toinen demari on vakuuttanut hänen ehdokkuuttaan, on aasinsilta hieman liian läpinäkyvä. Näinhän maan äiti voi leperrellä maan lapsille mukavia. En muista, että Kekkonen olisi koskaan ängennyt televisioon isän päivänä. Sopivasti se sattui vielä sen alle, kun äiti matkustaa Moskovaan juhlimaan kommunismin voittoa.

Aamulla tv kertoi, että Moskovan juhlat kääntyivät propagandakoneiston voimalla Putinin kunniaksi. Täsmälleen samoin meillä kääntyi äitienpäivä oman presidenttimme kunniaksi. Niin että siellä ovat hyvin sopivat kumppanit juhlimassa.

+<<

Arto Lahden kampanja osoitti, että median tietämättömäksi tekeytymisen kyky ei ollut kuudessa vuodessa merkittävästi mennyt maanrakoon, eivätkä OsuVa-lehdessä ja OsuVa-tiedotteissa mainitut ongelmat olleet valitettavasti vanhentuneet, päinvastoin ne olivat käyneet entistä polttavammiksi.

Nyt siis Esko Aho oli sitä mieltä, että kansa ei olisi kuusi vuotta aikaisemmin ollut valmis hänen ajatuksiinsa. Entä sitten vaihtoehto, joka valittiin, sopiko se Suomelle paremmin, vai oliko kansalaisista vain mukavampaa ja turvallisempaa turvautua vanhaan.

OsuVan pääkirjoitus arvioi asiaa ensimmäisessä vuoden 2000 vaalien jälkeisessä numerossaan.

+>>

Suomi vajosi edunvalvonnan ja feminismin
hurmoksessa 1800-luvun nostalgiaan

Suomi on saanut ansaitsemansa presidentin, mutta olisi tarvinnut paremman. Syy ei ole ensisijaisesti valitsijoiden, sillä tuotevalistus oli niin armottoman huonoa, että valinta jouduttiin tekemään huppu päässä, kuten oli tarkoituskin.

SDP:n asiallinen kytkentä vuoden 1981 Erfurtin ohjelmaan todettiin jo Osuvan 1. painoksessa, ja edellisessä painoksessa kerrottiin, miten tämän tosiasian vahvisti SAK:n Palkkatyöläisessä no 9/99 Metallityöväen Liiton entinen toinen puheenjohtaja Edvin Salonen.

+<<

Erfurtin ohjelman laativat Saksan sosialidemokraatit vaaliohjelmakseen, ja Karl Kautskyn sen katekismukseksi kirjoittama samanniminen selitysteos suomennettiin SDP:n ja SAK:n perustamisen aikoihin, joten sillä oli niihin tuntuva vaikutus. Suomessa sen toteuttaminen päästiin aloittamaan sotien aiheuttaman viipeen jälkeen vasta 1970-luvulla demarien päästyä valtaan vuoden 1966 vaalivoiton siivittämänä.

Pääkirjoitus jatkoi nojautuen Halosen puoluetoverin osuvaan tekstiin, jonka vaikutus näkyi yllä olevan otsikon sanavalinnoissakin.

+>>

Halosen puoluetoveri ja entinen ministeri Jermu Laine totesi talvella 1994 Suomen Kuvalehdessä: "Länsi-Eurooppaa kahlitsee edelleen nostalginen vasemmistoideologia, jonka sokaisemina vaaditaan niin valtiolta kuin markkinataloudelta yhteensovittamattomia asioita ..." Työpaikkansa säilyttäneiden edunvalvonnasta on tullut hurmosliike. Halosen valinta oli sinetti tälle tosiasialle.

Taistelevan ay-liikkeen ja taistelevan feminismin yhtynyt hurmos nosti kantoaallon, jota tässä maassa ei pysty vastustamaan mikään. Kantoaallon harjalla Tarja Halonen surfasi kevyesti "sydänten valtiattareksi", kuten hurmosliikkeen keskeinen kotipesä Helsingin Sanomat otsikoi Anneli Sundbergin jutun 13.02.2000 kamelin kokoisin kirjaimin.

Kun tämän pyhän allianssin taustatukena oli rautainen juonimisen ammattilaisuus vahvistettuna miehelle ylivoimaisella tilanneälyllä, oli Esko Aho tosiasiassa vailla mahdollisuuksia. Vain harvat ehtivät huomata, että muslimihuivipäisen sosiaalitantan hahmossa he olivat valinneet äärimmäisen kovan ay-militantan.

Varmaa on joka tapauksessa, että Suomen siirtyminen työmarkkinarakenteiltaan ja työsuhdejohtamiseltaan nykyaikaan on kokenut vakavan takaiskun ja lisäviivästymisen, joka voi olla kohtalokas.

+<<

Mahtoiko Jermu Laine itsekään tietää, miten profeetalliset hänen sanansa edunvalvonnan hurmosliikkeestä olivat. Halonen halusi levittää tätä hurmosta koko maailmaan, kun kerran globaalissa taloudessa eletään. Samalla hän saattoi näyttävästi lunastaa sitä velvoitetta, jonka kertoi olleen häntä tukeneen ay-liikkeen ainoana evästyksenä viran hoitoon: pidä vanhat arvos´.

Tämä näkyi erinomaisen hyvin siitä Vieraskynä-kirjoituksesta, jonka hän oli laatinut yhdessä Tansanian presidentin Benjamin Mkapan kanssa ja jonka Helsingin Sanomat julkaisi 25.02.04. Artikkelin aiheena oli presidenttien puheenjohdolla toimineen YK-komission globalisaatioraportti.

Lähetin lehden mielipidesivulle seuraavan kommentin artikkelista

+>>

Presidenteillä passiivinen ihmiskäsitys

Tansanian ja Suomen presidenttien Benjamin Mkapan ja Tarja Halosen Vieraskynä-kirjoituksesta (HS 25.02.04) syntyy käsitys, että molempien kirjoittajien tausta on sama eli sosialistinen maailmankatsomus ja edunvalvojan menneisyys. Näin kirjoituksen hallitseviksi piirteiksi nousevat moraalinen paatos, hurskaat toiveet ja sisäinen ristiriitaisuus, jotka tuskin johtavat mihinkään, vaikka selkänojana on YK-tason arvovaltainen komitea.

Suuri lähtökohtainen harha on tavoite globalisaation hallitsemiseksi. Sen haittatekijöitä voidaan tietenkin lieventää, mutta hallitseminen kuuluu samaan kategoriaan kuin SDP:n periaateohjelman tavoite markkinoiden hallitsemisesta. Sen sijaan järkevä tavoite on sen muuttaminen voimavaraksi entistä laajemmin.

Kirjoittajat ovat oikeassa sanoessaan tien oikeudenmukaiseen globalisaation alkavan kotoa, mutta yksipuolisesti he katsovat sen merkitsevän vain vahvaa valtiota eli julkista sektoria palvelujen turvaamiseksi. Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, julkisten palvelujen turvaamiseksi on vahvistettava ensin yksityistä sektoria, koska siellä luodaan se rahavirta, josta julkiset palvelut rahoitetaan. Se syntyy kirjoittajien mainitsemista "ihmishengen luovuuden hedelmistä" niiden jalostamisesta kaupalliseen muotoon.

Kirjoittajien lähtökohtien mukaisesti kansainväliset instituutiot saavat ratkaisevan roolin, mutta mikä on se "yritysmaailma", jonka tulisi myös edistää "tasapainoista globaalia kasvua ja köyhyyden vastaista taistelua"? Ihmishengen luovuuden hedelmien jalostaminen on juuri köyhyyden vastaista taistelua, mutta yhtenäistä yritysmaailmaa tuskin on olemassa todellisuudessa sen enempää kuin täysin tasapainoista kasvuakaan, vaan nämä visiot kumpuavat kirjoittajien lähtökohdista johtuvasta hallitsemisen eetoksesta.

Selkeimmin kirjoittajien lähtökohdat ilmenevät artikkelin loppupäätelmässä: tulevaisuutemme on vankalla perustalla vasta sitten, "kun globalisaatio tarjoaa jokaiselle mahdollisuuden valvoa etujaan". Kirjoittajille ihminen, kansalainen, näyttäytyy edunvalvonnan instituutioiden armoilla olevana ihmishengen luovuuden hedelmien vastaanottajana ja nauttijana, ei niiden aktiivisena tuottajana. Toisista lähtökohdista tähän asemaan olisi noussut jokaisen ihmisen mahdollisuus käyttää täysillä henkensä luovuutta hedelmien tuottamiseksi yhdessä nautittavaksi.

+<<

Edellisestä OsuVan pääkirjoituksesta on myös pääteltävissä, miksi Helsingin Sanomat ei tätä kirjoitusta julkaissut. Sen sijaan se otti 14.03.04 jälleen käyttöön kamelin kokoiset kirjaimet ja nimesi Teemu Luukan kynästä tai tietokoneesta lähteneen artikkelin otsikossa Halosen "Reilun kaupan presidentiksi".

Turun yliopiston jokapaikan professori Heikki Patomaki selitteli lehdessä muutamia hyvin teoreettisia näkökohtia lievän myötäsukaisesti, ja Halosen omasta mielestä "aluksi tärkeintä on saada aikaan laaja kansallinen ja kansainvälinen keskustelu asiasta".

Aivan niin laajaa keskustelua ei kuitenkaan ollut syytä käydä, että tuo edellä mainittu kommentti olisi sen raameihin mahtunut. Eipä siitä sitten kummempaa keskustelua syntynytkään.

Suomessakin sentään kerrottiin sittemmin, että Financial Timesin Martin Wolf oli sanonut itse raportista, että se oli "täynnä hurskaita toiveita", jotka eivät johda mihinkään.

Ei sitä Hesarin mielestä kuitenkaan saa sanoa Suomessa suomalainen raportin esittelytekstissä, joka on varmasti ainakin yhtä paljon tekijöittensä näköinen kuin itse raporttikin. Maailman asiat näyttäisivät olevan kunnossa, kun SAK olisi globaali järjestö, ja sen tessit olisivat yleissitovia kaikkialla maailmassa.

Sittemmin Halosen kirjoittajakumppanin oman edun valvonnan todellisuus onkin paljastunut hurskastelevan tekstin takaa. Juha Europeus kertoi Taloussanomissa 17.06.06, että TANSANIA ON KÄYTTÄNYT 40 MILJOONAA DOLLARIA SOTILASlentokoneidensa tutkajärjestelmään JA SAMAN VERRAN MKAPAN YKSITYISKONEESEEN.

Myöhemmin koettiin vielä vähän surkuhupaisa jälkinäytös, kun EVA:n Risto E. J. Penttilä kehotti "rouva presidenttiä" eroamaan, kun tätä näytti kiinnostavan vain "puuhastelu" globalisaation parissa.

Penttilän kommenttia vaivasi kuitenkin sama puute kuin hänen aiemmin kumppaniensa kanssa perustamaa Nuorsuomalaista puoluettakin: komeita lauseita, mutta kontakti käytännön substanssiin puuttui, joten vänrikki nappulamainen esiintyminen käänsi ne itseään vastaan. Niinpä puolueen taru päättyi lyhyeen, ja eroamisneuvo jäi hupaisaksi suutariksi.

Syntyikin epäily, että kyseessä oli Hesarin tilaama tahallinen provokaatio Halosen taisteluhengen nostattamiseksi. Tämä oli joka tapauksessa vaikutus, sillä vaalikampanjansa avatessaan Halonen sanoi melko suoraan, että tämä puheenvuoro vaikutti epäröinnin aikaan päätökseen lähteä mukaan toiselle kierrokselle.

Mutta eikö sentään ole vahvaa liioittelua väittää, että työmarkkinarakenteiden ja työsuhdejohtamisen jälkijättöisyys voi olla kiinni yhdestä ihmisestä, vaikka hän olisi tasavallan presidentti?

Mukavuutta rakastavana ja turhaa työtä vieroksuvana yritän aluksi delegoida asian aprikoimisen mahdollisen lukijan tehtäväksi ja selvitä jälleen pitkälti vanhoin eväin. Tarjoan työkaluiksi kahta kirjoitusta, joista toinen on julkaistu Kauppalehdessä ja toinen Aamulehdessä. Ne liittyvät tietyssä määrin toisiinsa, ja esityksen ratkaisee aikajärjestys.

Puolustukseksi on sanottava, että vaikka niistä tulikin poikkeuksellisen myönteistä palautetta, eivät ne kuitenkaan julkisuudessa inspir- enempää kuin provos-oineetkaan ketään julkiseen kommenttiin, joten täytyy yrittää uudelleen.

Lähtökohtaeväinä kannattaa ottaa huomioon, että Halosen ponnistuspohjana on marxilainen ideologia ja siihen pohjautuva ihmiskäsitys sekä edunvalvontahurmoksen vahvistava evästys "pidä vanhat arvos´". Ensimmäisellä kierroksella hän vastasi TV2:ssa Maarit Tastulan kysymykseen asettavansa yhteisön yksilön edelle.

Lynda Gratton haastaa Marxin - ja Halosen

+>>

Kauppalehti 13.10.04
DEMOKRAATTINEN YRITYS LYNDA GRATTONIN MUKAAN

Jokasyksyisen tupon ja jääkiekon valmentajagurujen sumentamaan johtamismaisemaamme tuo London Business Schoolin apulaisprofessorin Lynda Grattonin kirja The Democratic Enterprise (Demokraattinen yritys) kokonaan toisenlaisen kirkkaan välähdyksen. Kirja ihastuttaa lukijansa terävyydellä, jolla korkeat teoreettiset periaatteet on viety käytännön johtopäätösten tasolle esimerkkien tuella. Masennus taas nousee pintaan, kun näkee, miten kaukana näkymät ovat toisistaan.

Gratton lähtee aina antiikin suurten filosofien ajatuksista. Hänen tavoitteenaan on palauttaa kunniaansa muinaisen Ateenan vapaa kansalainen ja tämän osallisuus yhteisiin asioihin sekä näin aikaansaada jälleen elinvoimainen ja innovatiivinen henki, tavoitteena "iloinen yritys". Hän lainaa suuren liberaalifilosofin John Stuart Millin ajatusta: "Kun ihmiset sitoutuvat heitä itseään tai koko yhteisöä koskevien ongelmien ratkaisuun, vapautuu energiaa, joka lisää luovien ratkaisujen ja menestyksellisten strategioiden todennäköisyyttä".

Tuollaistahan on kyllä juhlapuheissa kuultu, mutta Gratton vie ajatuksen paljon pitemmälle: "Voimme elvyttää sen keskustelun ja pohdiskelun hengen ja arvon, joka elähdytti Ateenaa, kun Sokrates ja Platon kuljeskelivat sen leveillä bulevardeilla".

Tuosta on suuri houkutus päätellä, että kirjoittaja ei elä tässä maailmassa tai tässä päivässä, vaan liikutaan huuhaan puolella. Mutta Gratton etenee määrätietoisesti ja määrittelee näiden oppien soveltamiselle yrityksessä selkeät rajaehdot ja periaatteet.

Niistä ensimmäinen on, että organisaation ja yksilön välinen suhde on kahden aikuisen välinen suhde, ei nykyiseen tapaan lapsen ja aikuisen välinen. Toiseksi yksilöt nähdään ensisijaisesti inhimilliseen pääomaansa sijoittavina investoijina ja autonomisina yksilöinä. Se taas edellyttää valmiutta kehittää ja ilmaista kykyjään sekä jokaisen vastuuta niin kuin organisaatiota sekä sen muita jäseniä kohtaan.

Näitä periaatteita Gratton kehittelee kolmen elävästä työelämästä otetun esimerkkihenkilön kautta, ja mukana olevien yritysten luettelo on varsin vaikuttava, mukana muiden muassa British Petroleum ja British Telecom.

Yksikään näistä yrityksistä ei täytä Grattonin demokraattiselle yritykselle asettamia kriteerejä, mutta varsin kunnioitettavia satsauksia ne ovat tehneet siihen suuntaan. Eräs luonnollisimpia menettelyjä on tuen ja vaihtoehtojen tarjoaminen työntekijöille näiden henkisen pääoman kartuttamisen polulla, koskekoon se sitten opintoja tai työskentelypaikkaa, muun muassa etätyöskentelyä.

Henkilökohtainen autonomia merkitsee esimerkiksi sitä, että aloite opinnoissa on työntekijällä, eikä yrityksen opinto-ohjelmissa. Molemmilla on ohjenuoranaan antiikin filosofeilta lainattu ajatus, miten voisi kehittää henkistä pääomaansa saavuttaakseen täyden mittansa ja antaakseen parhaansa.

TIETOTALOUDEN JOHTAMISJÄRJESTELMÄ

Gratton haastaa tietoisesti Marxin, jonka oppi perustuu näkemykselle ammattitaidottomasta työntekijästä "hyödykkeenä, käyttötavarana, jota organisaation on kontrolloitava" ja joka pitää kollektiivia ainoana vaikuttamismahdollisuutena. Hän sanoo nykyaikaisen demokratian ja tietotekniikan syrjäyttäneen tämän lähtökohdan. "Se ei sovellu aikaan, jolloin ratkaiseva seikka on, mitä ihminen osaa ja miten hän voi parhaalla tavoin kehittää osaamistaan. Yksi koko ei sovi kaikille".

Gratton sanoo, että demokraattinen johtaminen ei ole ristiriidassa yrityksen taloudellisen tuoton kanssa ja pitää sen vahvoina puolina muun muassa sitoutumista yhteisiin päämääriin, joustavuutta sekä vastakkainasettelun korvautumista molempien osapuolten hyötymisellä (win-win). "Se hitsaa organisaation yhteen luottamuksen avulla".

Grattonin mukaan henkilökohtaisen autonomian puutteella, rajoitetuilla valintamahdollisuuksilla ja väärin suunnatuilla organisaatiotavoitteilla on henkisesti syövyttävä vaikutus meihin kaikkiin. "On pystyttävä luomaan organisaatioita, jotka antavat meille iloa ja tarkoitusta elämään. Jos emme kykene tähän, tuomitsemme ihmisten enemmistön suurimmaksi osaksi elämäänsä rapautumiseen ja ahdinkoon." Hän kehottaa testaamaan yrityksen johtamisen laatua ajatuskokeella, haluaisiko lapsensa työskentelevän siellä.

LÄHTÖKOHDASSA AJATUSVIRHE

Gratton tekee kauneusvirheen siinä, että hän samaistaa muodollisestikin valtion yritykseen, monen muun kirjoittajan tavoin. Kuitenkin niiden lähtökohtakin on toinen. On epätieteellistä ohittaa se tosiasia, että yrityksessä ei ole mitään kansansuvereniteettiin verrattavaa periaatetta, jonka nojalla työntekijät olisivat luovuttaneet vallan yrityksen johdolle. Yrityksessä aloite on yrittäjän tai yrityksen muun perustajan, jolla on myös ensisijainen riski. Siinä mielessä ei ole tasa-arvoa. Tästä lähtökohdasta johdetut pelisäännöt Gratton sivuuttaa tyystin.

Syksyllä 2003 Suomessa käydessään Gratton sanoi suuriin ikäluokkiin kuuluvien olevan viimeisiä, jotka haluavat itsensä ja työnantajan välille lapsen ja aikuisen välisen suhteen. Jo seuraava sukupolvi haluaa kahden aikuisen välisen suhteen.

Tuskin meillä ihan niin pian noin suuri muutos tapahtuu, niin vankasti marxilaisissa tunnelmissa käydään tupopöytään, Kimmo Kevätsalon väitöskirjan termein epäluottamusta uusintamaan. Ja niin oksettavia ovat eturivinkin yritysjohtajien puheet yritystensä "työvoimasta" ja sen "motivoinnista" kepein ja porkkanoin.

Anu Kantolan muutaman vuoden takainen väitöskirja puolestaan kertoo johtamisjärjestelmämme ajatuksena yleensäkin olevan, että kansalaiset ovat vasta kehittymässä täysi-ikäisiksi, eikä heitä tulisi päästää sekaantumaan omien asioittensa hoitoon.

Vanhan johtamisjärjestelmän tuloksista ja tuhoista on kyllä meilläkin viime aikoina melkoisesti puhuttu, mutta näyttää siltä, että ainakin Suomen osalta Marx voi lepäillä rauhassa lontoolaisella hautausmaalla ja jääkiekkovalmentajat voivat jatkaa yrityskoulutusbisneksiään. Kirjan suomennos tuskin kannattaisi, yhteistä kosketuspintaa johtamiskulttuuriimme ei juuri ole.

+<<

Vaalitulosten mukaan siis yli puolet vaaleihin osallistuvista kansalaisistamme haluavat olla äitiä kaipaavia lapsia. Melkein liikutuksen kyyneleet tulivat silmiin, kun tv-toimittaja Halosen nimitystilaisuudessa kysyin paikalla olevalta nuoren näköiseltä mieheltä, kuinka Halonen sopii nuorten ehdokkaaksi. "Kyllä hän sopii oikein hyvin, hänhän on niin äidillinen", oli vastaus. Sitä saa, mitä tilaa.

Johtuivatkohan kyyneleet masennuksesta. Vastaus ei ainakaan ollut vitsi.

Tälle joukolle soveltuu hyvin se, että Halosen kampanjaa käytiin lapsekkaasti kissakorttien voimalla. Muutamien toimittajien lehtijutuista ei aina aiemminkaan saanut selvää, olivatko Mäntyniemessä ykkössijalla Miska ja Rontti vai niiden emäntä. Monet nuolivat alkupaloina varmuuden vuoksi oven pielessä päivystävät karvaiset kissat, kuten Hesarin veteraanitoimittaja Unto Hämäläinen, joka palkittiin arvokkaalla journalistipalkinnolla.

Ehdotin kerran Taloustutkimuksen hallituksen puheenjohtajalle Eero Lehdelle, että he tekisivät mielipidekyselyn, kuinka tyytyväisiä kansalaiset olivat siihen tapaan, jolla Miska ja Rontti hoitavat presidentillistä kissanvirkaansa. Melkoisen varmasti ryhmään erittäin tai melko tyytyväisiä olisi tullut likimain sata prosenttia äänistä. Virhemarginaali olisi ollut korkeintaan pari naukaisua.

Syksyllä 2004 Jari Sarasvuo kirjoitti Aamulehdessä kolmiosaisen esseesarjan, jonka kommentointi tarjosi tilaisuuden täydentää Kauppalehden kirjoitusta.

+>>

Aamulehti 23.11.04
IHMISEN JA YRITYSTOIMINNAN KUNNIANPALAUTUS TARPEEN

Jari Sarasvuon lennokkaasta esseesarjasta nousee esiin kaksi keskeistä teemaa. Ensimmäisessä osassa hän kaipaa herätys- ja sivistysliikettä saadaksemme "uuden suhteen toisiimme ja työhön", ja viimeisessä osassa hän näkee pelastuksena "runsauden anarkian", joka "perustuu ihmisen arvokkuuteen" sekä "kykyymme ratkaista ongelmat vastaantulojärjestyksessä".

Sen jälkeen onkin vain ratkaistava kysymys, mitkä ovat esteet tämän tavoitteen saavuttamiselle. Tällöin joudumme jäljittämään sen pitkän taipaleen, jonka olemme kansakuntana vaeltaneet. Olemme joutuneet pahaan umpiperään sekä maantieteellisesti että henkisesti.

Euroopassa 1600-luvulla syntyneet filosofian virtaukset voidaan Bertrand Russelin Länsimaisen filosofian historian avulla jäljittää kahteen suuntaan haarautuviksi. Täällä oleskellut John Locke vei kotimaahansa Englantiin väljien vesien filosofian. Sieltä se rantautui siirtolaisten ja vapaiden tuulten mukana Amerikkaan.

Euroopassa sen sijaan kehittyi linjalla Leibniz-Kant-Hegel joukko-oppi ja siihen nojautuva ahtaiden mannerlaaksojen filosofia, jonka pohjalta Marx loi oppinsa. Joukko-oppi loi maaperän sekä kansallissosialismille että neuvostososialismille, jonka haaroista bolshevikit ottivat Venäjällä vallan asein yrittäen sitä Suomessakin, mutta täällä sen ottivat ilman aseita menshevikit.

Valmiin henkisen pohjan oli luonut Snellman, joka toi tänne pohjoisen ulottuvuuden perukoille hegeliläisen valtiofilosofian. Snellmanin mukaan valtio oli kansallishengen korkein luomus, ja ihminen oli viime kädessä olemassa valtiota varten.

Snellman ei puhunut Nokian kaltaisista luomuksista, vaan kotimarkkinateollisuudesta, mutta jäi tappiolle senaatin teollisuuskomiteassa 1865.

Ei tältä pohjalta synny amerikkalaista uskoa ihmisyksilön kykyyn ratkaista ongelmiaan, vaan sen sijaan syntyy Sarasvuon sanoin "kollektiivinen totuus, kateuden kulttuuri" ja holhousmentaliteetti, pakottavat työlait ja työehtosopimukset sekä ihmistä kontrolloitavana ja manipuloitavana työ- ja joukkovoimana pitävä tupokulttuuri.

(SAK:n johtaja) Lauri Lyly tuomitsee kommentissaan pelottelun ja kaipaa epävarmuuden sijaan luottamusta. Lienemme kaikki viime aikoina havainneet, millaiseen pelotteluun ja epävarmuuteen tupokulttuuri perustuu. Mitenkäs se voi yhtäkkiä kääntyä turvallisuudeksi ja luottamukseksi, Lauri Lyly? Kimmo Kevätsalon väitöskirjan mukaan tuloksena on epäluottamuksen uusintamista.

Kapitalismin kurinpalautuksen sijaan tarvitaan kunnianpalautusta. Muun muassa Saksan talousihmeen vahva taustavoima Wilhelm Röpke pitää kirjoissaan kapitalismia markkinatalouden turmeltuneena muotona. Mielestäni markkinatalous on turmeltunut kapitalismiksi, kun se on unohtanut kaiken yritystoiminnan lähtökohdan ja ainoa tehtävän, ihmisen palvelemisen, ja kiinnittänyt huomionsa vaikkapa pörssipeleihin sekä markkinoiden valtaamiseen.

Ihmisen näkeminen ei yksin laulun, vaan palvelun arvoisena, antaa alkupotkun sekä ihmisen että yritystoiminnan kunnianpalautukselle. Sitä kuvaa puhuminen palvelukyvystä kilpailukyvyn asemesta. Ei yritystä perusteta kilpailua, vaan palvelua varten, vaikka se joutuukin palvelukilpailuun.

Kuvaavasti Englannista on noussut vakava haastaja Marxille. London Business Schoolin apulaisprofessorin Linda Grattonin tuore kirja The Democratic Enterprise yhdistää ainutlaatuisella tavalla vapauden filosofien ajatukset aina antiikin suurista filosofeista alkaen yritystasolle saakka, ohittaen joukko-opin kehittelijät.

Gratton sanoo, että nykyinen sukupolvi on viimeinen, joka haluaa itsensä ja työnantajan välille lapsen ja aikuisen välisen suhteen, holhoussuhteen. Seuraavan polvi haluaa jo kahden aikuisen välisen suhteen. Hän pitää työntekijöitä henkistä pääomaansa kartuttavina investoijina tavoitteena vanhojen filosofien pyrkimys saavuttaa täysi mittansa. Hän pyrkii näin aikaansaamaan "iloisen yrityksen", jota ilman suuri osa ihmisistä on hänen mukaansa tuomittu ahdinkoon ja henkiseen rapautumiseen.

Tämän kunnianpalautuksen jälkeen kyllä löytyy muitakin toimia suunnan muuttamiseksi, ilman sitä tuskin mitkään yksittäiset toimet auttavat. Sen jälkeen kurikin paranee.

+<<

Tämän ihmisen henkistä rapautumista edistävän kulttuurin pohja laskettiin 1970-luvulla, ja Tarja Halonen oli SAK:n lakimiehenä eräs sen aktiivisia rakentajia. Hänen valintansa valtakunnan ylimpään virkaan merkitsi sinettiä sille, että yhä vieläkään ei "henkinen johtajuus" merkitse pienintäkään signaalia suunnan muutoksesta, vaan ihmisten ahdinko lisääntyy entisestään. Hänen marxilaiselta aatepohjaltaan siihen ei ole vähäisintäkään mahdollisuutta. Siksi tulos oli niin masentava.

Näistä lähtökohdista ei voi edistää yritystoiminnan kunnian palautusta, vaan presidentin virassa pidetyt juhlapuheet kumisevat tyhjyyttään. Todellisuus näkyy Osuvan toukokuun numerosta 1986. Siinä helsinkiläiset kansanedustajat oli arvioitu kouluarvosanoin siltä kannalta, missä määrin heidän politiikkansa oli omiaan tukemaan kasvua tai miten he keskittyivät tulon jakamiseen, jakopolitiikkaan, mikä sana oli peräisin kaksi vuotta varhemmasta kirjastani Herratoverien Suomi - kirja kasvun tekijöistä ja jakajista.

Halosen arvosana oli 41/2 ja perustelu lyhyesti:

+>>

Ääriantidemokraattinen ay-jyrä, joka muistuttaa Attilan ratsua siinä, että jäljissä ei mikään kasvun ruoho viheriöi. Jos olis valtaa niin kuin on mieli, panisi oitis pakkopaitaan koko yrittämisen.

+<<

Edellisellä kierroksella Halonen itse vahvisti arvion osuvuuden vakuuttaessaan, että hän keskittyy virassaan "jakopöytään".

Lopputulos tuskin siitä muuksi muuttuu, että kuudessa vuodessa hän oli rukannut vastaustaan Tastulan tentissä pari piirua yksilön suuntaan. Tällä kertaa hän jopa näytti asettavan yksilön yhteisön edelle. Käytännössä muutosta kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen ei kuitenkaan ole toistaiseksi ilmennyt.

+>>

OsuVa-tiedote 30.01.2000
HALOSEN "ENEMMÄN YHTEISÖLLISTÄ" ON ARKIPÄIVÄN SOSIALISMIA

Tarja Halosen poliittisen ajattelun ydin paljastui Maarit Tastulan tv-haastattelussa 26.01. kysyttäessä hänen suhdettaan jakoon yksilö/yhteiskunta. Halonen sanoi sosialidemokraattina olevansa suhteessaan "enemmän yhteisöllinen", kun muokkautuminen ihmiseksi hänen mukaansa tapahtuu vasta yhteisössä. Valitettavasti jäivät tekemättä jatkokysymykset, mitä tämä merkitsee käytännössä. Jos Halonen olisi silloin ollut rehellinen, se olisi paljastanut, mitä hänen arkipäivän sosialisminsa todellisuudessa on.

Vaali-OsuVan 1. painoksessa todettiin porvarillisen ja sosialistisen ajattelun ero seuraavasti: "Kysymys on yksinkertaisesti siitä, asetetaanko arvojärjestyksessä ensimmäiseksi yksilö vai yhteiskunta. Sosialistilla ykkösenä on luonnollisesti yhteiskunta, societas." Siitähän sanakin tulee. Halonen vahvisti tämän.

Tämä jako ei ole vähimmässäkään määrin vanhentunut, eikä vanhene. Tänä päivänä se näkyy selkeimmin työelämässä. Työehdot on sovittava "enemmän yhteisöllisesti", kollektiivisesti, yleissitovasti. Näin nämä enemmän yhteisölliset sopijat haluavat muokata ihmiset omaan ihannekaavaansa sopiviksi. Tämä yhteisöllisemmän uuden ihmisen ihanne on aina ollut kaiken sosialismin tavoite, niin Halosen "muumimammasosialismin" kuin kansallissosialisminkin.

Ratkaisematon ongelma syntyy siitä, että kaiken taloudellisen ja yhteiskunnallisenkin toiminnan moottori edelleen on yksilössä. Sen tulosten kierrättäminen enemmän yhteisölliselle tasolle ei tuo lisäarvoa, vaan on poliittista alkemiaa, joka vaurastuttaa ensi sijassa kierrättäjien taajaa armeijaa.

Tämä enemmän yhteisöllisesti -ajattelu ulottuu lasten kasvatukseen kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan. Kun sitä vain ei haluta nimittää oikealla nimellä, käy sitten niin kuin Ylen aamutv:ssä samana päivänä Tastulan haastattelun kanssa. Siinä vihreiden Tuija Brax kaunein lapsensinisin silmin julisti, että tuollainen jako ei enää ole nykypäivää. Juristina hänellä pitäisi olla edellytykset tutustua hieman paremmin tosiasioihin. Samaa oppia on levittänyt hiipivästä sosialismista puhuneen Juha Rihtniemen tytär ja Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Suvi Rihtniemi.

+<<

Takaisin edelliseen lukuun
Siirry seuraavaan lukuun